Syteen taikka saveen

Pahus, 3 viikkoa sitten ajateltiin että lääkitys laskettaisiin vuoden vaihdetta varten.. Ensi viikolla piti laskea lisää mutta miten kävikään, oma vointini meni jo ekasta laskusta huonommaks.. tänään päädyttiin psykalla nostamaan se takaisin. Toivottavasti siitä olisi jotain apua. Inhottava tasainen paha olo jyllää.. ei saa unta, ruoka ei maistu, linnottaudun neljän seinän sisälle, henkeä ahdistaa, syke pomppii pilvissä ja mitähän vielä.. itku herkkyys on jo liikaa, minähän en vollota... pahus taaskaan ei sen kanssa purra hammasta, joku kun osuu arkaan paikkaan nii silmät kostuu... a-klinikalla terapeutti on onnistunut jo pari kertaa. Saan tehdä täyden työn siinä vaiheessa etten luiki karkuun..

Raskauden suhteen mennään jo 36 viikolla :) voisi toinen jo kohta puolin tupsahtaa tähän maailmaan. Ei voi kuin odotella :) asiatovat hyvällä malilla lapsen suhteen. Tässä on kasaantunut yhdenlainen tukiverkko ympärille, enkä koe varsinaisesti että olisin tässä yksin. Suostuin lähtemään katsomaan millainen ensikoti tällä seudulla on kun kaikki hoitavat tahot puolsivat sitä vaihtoehtoa vaikka itse olin jo heti alkuun kieltävällä kannalka sinne menon suhteen. Ihan tarpeekseni olen saanut noista "laitoksista" mutta en minä kokonaan hyllytä sitä vaihtoehtoa... täytyy vain odottaa ja katsoa minne tässä päädytään.

A-klinikalla tuli kerran todettua että kadun tätä juomattomuutta ja mitä siitä on seurannut. Enemmän haittaa kuin hyötyä vaikkakin sen takia olen edelleen tässä. Olisi varmaan pitänyt olla ihan hiljaa ja olla edelleen se huoleton veikko niinkuin kavereilla oli tapana todeta. Julman kommentin sain kerran yhdeltä läheiseltä että "mitäs oot ittes tohon tilanteeseen puhunu". Kai se on vain parempi linnottautua omiin oloihi, välttää muiden seuraa. Aina tuntuu menevän omat tekemiset jotenkin väärin.
Juomattomuudestani en luovu vaikka kaikki menisi uusiksi sen takia.. on minulla sentään muutama asia miksi haluan yrittää saada elämää raiteille.

Parempaan päin

Pitkästä aikaa on hyvä olla, hassua miten olo on parantanu. Ehkä selviän tästä.
Vuosi takana tipatonta tosin yhdellä retkahduksella mutta se jäikin viimeiseksi sen antabuksen kera..
Raskaus on ollu parempi vaihtoehto tuolle juomattomuudelle. Tosin harvoin minulla on ollut mielitekoja ja ne ovatkin menneet itsetuhon puolelle. Tosin sitäkään ei ole toviin ollut. Sain tässä kerran huomata kuinka iso apu kuntoutuksesta on ollut. Minäkin käytin siellä opittuja juttuja katkaisemaan repsahduksen. Melkosen ylpeä olin itsekkin siitä suorituksesta kun käytiin a klinikalla noita tapahumia läpi.
Sainkin siltä tyypiltä söpön papukaija merkin :D

Viikon päästä on minulla edessä pieni muotoinen verkosto tapaaminen noitten hoitokontaktien kanssa, kauhulla odottaen että mitä he keksivät pääni menoksi.
Viikotkin vain vierähtävät, minä kun aina vetosin että onhan tässä aikaa. Nyt ollaan jo 30 viikolla ja 10-12 arviotu jäljellä olevan. Ei tässä olekkaan enää "aikaa" mutta odotetaan innolla vuoden vaihdetta :p

Lääkitys nostettiin ja minä olen oppinut ottamaan kevyesti. Tosin sain taas kuulla että olen ollut omissa maailmoissani tovin. Noh ei kaikkea voi kerralla muuttaa. Tämä tie ei ole mikään helppo taikka lyhyt... minäkin olen sen vähän viiveellä tajunnut ettei tästä päästä yli ihan sormia napsauttamalla

Hmm, päivä kerrallaan

Monessa paikassa saan juosta.. neuvolasta omalla psykan hoitajalla.. monen sorttista apua on tässä otettu vastaan.. henkilöt vaihtuu, alusta lähtien mukana on ollut a klinikka ja siellä rampataan edelleen. Tosin juominen ei ole tuottanut ongelmia toviin. Jäädään odottamaan vuoden vaihdetta että kuinka minun käy vai sorrunko... pyrkimys olisi jatkaa raittiutta. Jos juon voin sanoa kaikelle heippa...

Viiltelyt ja muut itsetuhoiset jutut ovat olleet poissa mutta kyllä mielitekoja noihin on liittynyt. Tosin nyt ne vaivaavat ennemminkin yöllä kuin päivällä.. inhottava tuollaisiin on herätä.
Viikot vaan vietähtää ohi, tuntuu todellakin että olenkohan aina ihan mukana.. koko vuosi on menny vähän pilalle. Ehkä ensi vuonna menisi paremmin. Ainakin asioita tulee muuttumaan. En vain tiedä mitä kaikesta pitäisi ajatellaa..

Ei tämä nyt ihan toivotonta ole

Ehkä kiinnitän vääriin asioihin huomiota. Pidän itsetuhoisuuteni hallintaa haasteena. Miksi? Ajattelen etten tee mitään sillä olen luvannut muille. Itseäni vartenhan minä sen olen luvannut, haluan antaa itselleni mahdollisuuden. Elämä ei ole ohi. Usein mietin miksi en osaa olla onnellinen siitä mitä minulla on ja myöskin on tulossa. Takerrun liikaa negatiivisiin asioihin olenhan minä tässä vimeisen vuoden aikana hiukan ollut koetuksella mutta silti ollaan tässä, toivoa en ole menettänyt vaikka lähellä se on ollut.
Ei pitäisi ajatella että kauanko jaksan tätä, pitäisi elää tässä hetkessä, päivä kerrallaan. Silti ajatella asioita pidemmällä tähtäimellä.

Paljon olen saanut aikaan ja samaa jatketaan, minun päihteettömyys tulee olemaan elämän mittainen prosessi jossain vaiheessa opin ehkä elämään täysin sen kanssa. En kiellä etteikö välillä tekisi mieli sitä yhtä edes, lähteä irrottelemaan kohtuudella. Tiedän vain ettei se ole mahdollista. Se ei siihen jäisi. Minulla on edelleen paljon ajatusvääristymiä ja erillaisia uskomuksia joita minun pitäisi työstää.

Olen iloinen että olen edelleen tässä, kiitollinen etten ole luovuttanut. Tähän en olisi yksin kyennyt. Raskas matka on taivallettu muttei vielä olla loppu suoralla. Ongelmani eivät enää ole aivan saman tasoisia kun olen jakanut niitä toisten kanssa. Yksin kun minun ei tarvitse pärjätä

Taas o viikko rämmitty etiäpäin

Ihanaa perjantai taas on yksi viikko suoritettu. Edelleen kaikki tuntuu suorittamiselta.. tällä viikolla ei ollutkaan kuin psykan tapaaminen. Meinas aiheuttaa minulle hepulin mutta sain pidettyä sen kurissa. Hän kyseli itsemurha ajatuksista ja itsetuhoisuuksistani. Onko näitä ollut, öö ei.. ajatuksena kylläkin mutta ei tekoina vaikka mieli on tehnytkin. Hän taisi huomata että en vastannut täysin rehellisesti sillä olemukseni meni siinä vaiheessa melko hermoilevaksi ja katsekontakti katosi. En vain siinä halunnut ruveta purkamaan päätäni, yritin taas yksin selvitä.
Ahdistus on ollut melko sietämätöntä, ei vain jaksaisi tehdä mitään. Välillä saan taistella itseni ylös sängystä aamulla. Kaksi edellistä yötä on nukuttu huonosti, valvomiseksi ne ovat menneet. Tämä on taas tätä kurjempaa vaihdetta..

Noh sain minä sentään jotain aikaiseksi, pidettyä kämppä siistinä, haettu kirjasto kortti (eihän siinä mennyt kuin vuosi että sen sain hankittua), ruokaa on väsätty. Vähän erikoisempia kuin yleensä mm kung poota, tämä on ihan parasta. Tänään käytiin koiran kanssa koirapuistossa, pitkästä aikaa :) yhden huoneen sain maalattua tosin se taisi olla edellisellä viikolla :D ei muista, muistin kanssa on edelleen ongelmia mutta olempahan itse tottunut olemaan sen kanssa. Viime viikonloppuna kävin moikkaamassa mm siskoa ja sen likkaa näitäkin näin pitkästä aikaa ♡
Vuoden vaihteessa se on meilläkin kotona perheenlisäystä tiedossa, saa nähdä miten meno muuttuu :)

Sivun kääntö edessä

Hmm.. ei tämä ollutkaan niin kamalaa palata arkeen. Mielihaluja ei ole juuri kerinnyt olemaan juomisen ja viiltelyn suhteen. Tosin juominen ei ole ollut minulla toviin mielessä. Olen selvinnyt pahimmistakin ahdistus hepuleista ilman. En menettänyt toivoa vaikka se oli hyvin vähissä. Viiltelyä ei ole tapahtunut 5 päivään. Hyvin siis tämäkin on alkanut, hallinta on pitänyt. Helppoa tämä ei ole ollut, ahdistus on vaivannut pitkin päivää mutta nyt ei auta jäädä siihen vellomaan vaan työstämään sitä on alettava.

Puoli viikkoa oltu kotona kohta. Kavereita ja noita ulkopuolisia kontakteja tavattu. Olen iloinen että nou ulkopuoliset on järjestynyt melko nopeasti ja he ovat olleet mukavia. Tosin täysin rehellinen en ole kaikille pystynyt olemaan. Nyt ei parane höpöttää omia sillä sitten ei ole mahdollista ottaa apua vastaan.
Päivät ovat vierähtäneet mukavasti, on vain löydettävä arjesta se kultainen keskitie. On/off kytkin saa jäädä pois. Ei enää ääripäissä touhuamiasta taikka koomailua.

Perjantaina olisikin edessä psykiatrian kontakti. Saas nähdä millainen ihminen sielä odottaa. Äitiyspolilla ihmiset ovat olleen ihania. Minusta kyllä löytyy tahtoa olla tässä mutta aina ei uskoa. Pikkuhiljaa alan tajuta mitä tarkoittaa hokema ettei minun tarvitse yksin yrittää. Minulla on ympärillä mitä mahtavempia ihmisiä ja mm kuntoutuksessa tutustuin uusiin ihmisiin. Pitkän ajan olin liesuussa mutta se kannatti. Pystyn kohtaamaan asioita joita olen ikäni pitänyt itselläni. Puhuminen keventää oloa vaikka sillä hetkellä se ei siltä aina tunnukkaan. Muistaa vain olla avoin ja rehellinen. Myöskin minun on muistettava ajatella itseäni, etten aja itseäni taas piippuun. Päivät suunnitellaan viikko kerrallaan. Saan tehdä lukkari päivästä heräämisestä nukkumaan menoon asti. Päivän ohjelma on suunniteltua vaihe vaiheelta mutta tuleepahan tehtyä erillaisia asioita, ei tarvitse miettiä mitä seuraavaksi. Ei tule jäätyä koko päiväksi sohvalle. Viikolle asetetaan erillaisia tavoitteita. Ei mitään suuria vaan sellaisia mitkä on helppo saavuttaa.

Kyllä aurinko taas pilkistää minun risu kasaan, vaikka paljon on töitä edessä. Pitkän matkan olen kulkenut muutaman vuoden ajan mutta kommelluksista ja romahduksista otetaan opiksi. Tatkoituksena katkaista oma oravan pyörä jota on vuosia pyöritetty. Ensimmäinen askel senkin suhteen on otettu kun puhuin asioista jotka olen pitänyt visusti itselläni.
Itseluottamus on noussut tuon reilun kuukauden aikana, olen pitkästä aikaa onnellinen. Pystyn katsomaan pidemmälle tulevaisuuteen niin ettei se tunnu pelkältä pakko pullalta. Enää ei mennä ihan päivä kerrallaan vaan katsotaan vähän pidemmälle.
Silti ajatellaan näin "minä tässä ja nyt" eletään tätä hetkeä ei murehita mennyttä johon en voi vaikuttaa ja katsotaan mitä tulevaisuus tullessaan tuo, ei turhaan murehita tulevaa kun kyllä sinne paljon hyvääkin on tiedossa :)

Kuntoutus loppuu, pelottava paluu arkeen

Kuntoutus lopussa, huomenna kotiin.. tunteet laidasta laitaan. Paniikki.
Tämä neljä viikkoa meni liian nopeesti. Asiat on ihan sekaisin, tulevaisuus mikä se on? Suoraan sanottuna pelottaa mennä kotiin. Viimeksi ollut kesäkuussa kotona mutten täydessä tajunnassa. Nyt, pitäisi hallita mielihalut.. addiktiosta toiseen mutta kaikki päätyvät itsetuhoon, itsemurha. Olen pulassa, olen hepulin partaalla, tekisi mieli riehua huutaa paiskoa tavaroita.. se nyt ei ainakaan minua hyödytä. En vain yksinkertaisesti tiedä mitä teen, olen ihan hukassa. Ei tässä nyt näin pitänyt käydä...
Tässä minä yritän miettiä selviytymis strategiaa ja haasteita raitistumisen esteenä. Neljä viikkoa ottanut oppia vastaan ja nyt kaikki tuntuu kaatuvan viemäriin. En tiedä mistä minun pitäisi pitää kiinni jotta arjesta selviän. Olen kaivanut jo itselleni tällä viikolla kuoppaa syvemmälle. Enkä ole edes kotia vielä päässyt. Olen pulassa jo ennen kuin kotia pääsen. Olen höpöttänyt itselleni jo valheiden verkkoa, olen ollut epärehellinen.. se tuntui fiksulta mutta olen suoraan sanottuna kusessa sen kanssa. Epätoivo valtaa mielen, en pysty tähän. Olen yksin taas ongelmieni kanssa. Tämä on minulle aivan liikaa, haluan pois..
Ensi viikolla tiedossa on psykiatrian puolen tapaamista ja sossun. Hävettää omat pulinat jotka olivat kaikkea muuta kuin totta. Miksi pyöritän tätä samaa paskaa koko ajan. En voi ottaa apua vastaan jos puhun höpöjä... en tajua miten olen ennen voinut sen kanssa olla kun nykyään se tekee olostani kurjan samantien.

Kuntoutuksesta on opittu paljon hyödyllistä ja mukaviin ihmisiin tutustuttu. Kunhan nuo opit saisi siirrettyä arkeen, se tekisi asioista helpompaa mutta minkä sille mahdan kun olen idiootti joka tekee virheitä virheen perään. Pitäisi olla avoin ja rehellinen mutta olen ollut kaikkea muuta. Ei tällä pitkälle pötkitä, enää en osastolle halua mutta tässä alkaa olemaan ihan hirveät itsetuho ajatukset.

Olen hukassa, mitä teen, vituttaa kun en voinut ajoissa tehdä tälle jotain. Inhoan itseäni.

Piina viikko

Huoh, mikä viikko... maanantaina ohjurissa hajosin, toinen sörkki liian arkaa asiaa ja taas lähdin ovesta pihalle.. piti päästä pois, olla yksin. Tästä alkoi alamäki. Illalla päädyin viiltelemään. Asiaa en tuonnu esille. Seuraavana päivänä taas purettii arkaa aihetta ja senkin tuloksena oli viiltely... tämän kanssa olin illan ja sain kasattua itseni ja menin toimiston oven taakse. Teimme jo ensimmäisellä viikolla sopimuksen että jos minulle tulee paha olo niin minun ei tarvitse ruveta näille selittämään kunhan vain tulen ovelle ja siitä lähdetään miettimään missä mennään. Rikoin hoitosopimuksen 3 viikon jälkeen. Itsetuhoisuus on asia josta nämä eivät neuvottele.. minun kanssa on tehty tässä sopimuksia joita en ole pystynyt pitämään. Pelkään pettäväni lupauksen siitä että olen tässä edelleen. Itsemurha pyörii vain päässä...

Eilen päädyin taas viiltelemään. Yritin häirintää käyttää mielihaluun mutta se meni pieleen.. jouduin tämän viimisen kerran jälkeen tarkkailuun.. viime yönä yökkö kävi vähän väliä lampun kanssa kyyläämässä että kaikki on ok. Taas syytän itseäni, idiootti mitä helvetin kuoppaa kaivan itselleni? Nyt pyörii mielessä itsensäsatuttaminen. Se tuottaa mielihyvää, tuntuisi ihanalta.. joka kerta mennään syvemmälle ja syvemmälle..

3 viikkoa kuntoutusta takana viikko edessä. Tänään olikin verkosto. Paikalle tuli äippäpolin hal kätilö ja sossu ja ens viikolla he rupeavat järjestämään minulle jatkoa kotisuunnalla.. saa nähä mihin päätyvät. Minä yritän ottaa avun vastaan avoiminmielin. Minä en selviä tästä yksin. Olen hukassa minulla on toivoa tulevaisuudesta muttei uskoa siihen.. kauan jaksan tätä vielä...

Itsensä ylittämistä

Eilen ylitin itseni ja tajusin kertovani ajatuksiani ohjaajalle. Eihän ne yrittänyt kuin viikon patistaa minua puhumaan. Näköjään sekin vei oman aikansa. Juttu tuokion jälkeen oli kylläkin ihan mahtava fiilis vaikkakin vaikeita asioita se jättikin minun pohdittavakseni. Ohjaajakin tokaisi ettei minulla kyllä yhtään helppoa ole noiden päätösten tekemisessä. Ei yhtään ole ihme että yksin pohdin itsemurhaa tai vain itsetuhoisuutta. Tosiasiassa minun ei tarvitse eikä pitäisi pyöritellä noita yksin. Nämäkin haluavat auttaa minua. Jostain syystä en osaa ottaa apua vastaan, vaikka haluaisinkin...

Eilisissä ryhmissä käsiteltiin hallintakeinoja ja mm. Ennakointia. Minulta kysyttiin että miten voin ennakoida kotia mennessäni mielihaluja.. tähän jouduin vastaamaan että hyvä kysymys kun siellä on juomista kaapissa. Vaikka minulla on periaate etten juo varsinkaan jätkäkaverin juomia mutta kiusaavathan ne minua. Tätä kuulemma puramme jossain ohjurissa. Mielenkiintoista siinä on se etten voi vaikuttaa siihen että onko kotona alkoa vai ei. Toinen ei ole ajatellut vähentää voi kuulemma juoda muualla ja senhän se on tehnytkin. Onko se nyt reilua, ei minusta. Ongelmana taitaa olla se että mitä teemme kun toinen on raitistumassa.. ei minun tarvitse katsella toisten ottamista vaikka välillä sen merkeissä näkeekin kavereita mutta he ymmärtävät jos lähden aikaisemmin pois. Onhan näitä ihmisiä ihana nähdä, kaverini kun asuu sen verran kaukana ettei tule nähtyä ja nykyään on yhteyden pitokin ollut vähäistä.. taas olen tehnyt sen että jättäydyn yksin ja siihen ei pitäisi jäädä koska se pahentaa ahdistustani..

Kuntoutukseen kiinnittyminen on edelleen vaikeaa mutta nyt en tiedä haluanko mennä kotiin, mitä jos kaikki jatkuu samallailla kuin ennen..?  En tiedä miten kauan jaksan sellaista enään. Kotiharjottelusta oli myös eilen puhetta ja siinä tajusin että kotiin menoa emmin. Sanoinkin vitsillä ohjaajalle että oletko varma että haluan kotiin mennä.. katsoi minua hiukka hölmönä mutta tajusi pointtini. Sanoi minulle että keskustellaan siitäkin vielä, älä ota paineita siitä. Olen pohtinut tuon suhteen jatkamista sen kannalta enemmänkin että mitä jos mikään ei muutu.. menenkö kotiin kaiken näiden osasto ja kuntoutus jaksojen jälkeen niin ettei mitään olisi koskaa  tapahtunut. Minä olen addikti, pystynkö elämään ympäristössä jossa on koko ajan juotavaa saatavilla.. edelliset 8 kk olivat hirveitä koska yritin pärjätä yksin juomatta ja mihin se päätyikään, osastolle. Jos en olisi "pyytänyt" apua hajoamalla päiväpolilla niin en välttämättä olisi tässä. Olen oppinut hellittämään tuosta ääripää ajattelusta ja itselle ankarana olemisesta. Ensin puhutaan sitten mietitään voidaanko asioille tehdä jotain muuta kuin se että ratkeisin juomaan tai satuttaisin itseäni.. en minä halua koko aikaa pelätä että milloin minulle käy köpelösti ja en jaksa enää taistella. Kurjaa moinen, mihinkään en pahimmissa tapauksissa pysty keskittymään.

Ehkä tämä kuntoutuspaikka ei mikään huono ole kun opittuja asioita voin hyödyntää kaikilla elämän alueilla. Tammikuuhun mennessä pitäisi saada perustusta kuntoon. Onneksi minulle on tarjolla monen sorttista apua.
Saa nähä mitä tulevaisuus tullessaan tuo, ei ainakaan mitään helppoa ole tiedossa mutta yritän ottaa apua vastaan jolla helpotan omaa oloani.

Parempaan suuntaan

Tänään tajusin että kyllä minä uskon taas pystyväni selviämään ongelmistani. Huomasin myös sen vanhan iloisen minän, nautin elämästäni. Mitään en varsinaisesti vaihtaisi, minulla on kaikkea mitä voin toivoa. On taas noustu kuopasta ylöspäin. Taistelija, en luovuta vaikka välillä kaikki kaatuu päälle. Jaksan yrittää, minun ei tarvitse yksin tästä selvitä. Minä tein ensimmäisen askeleen kun myönsin ongelmani ja hain apua. Tätä en kadu vaikka helppoa se ei ollut. Nämä vastoin käymiset ovat kasvattaneet minua ihmisenä.
Päivän purussa sanoin etten muista milloin viimeksi olisi ollut näin hyvä fiilis. Tiedän että selviän noista ahdistus jutuista ilman että tuhoaisin itseni joko juomalla tai itsetuhoisuudella. Tämä viimeisin ahdistus kokemus kesti melkein kuukauden. Taistelin mielihalua vastaan ja melkein luovutin. Taas tulee esille kuinka iso apu oli siitä että otin avun vastaan. Ei ihmisen kannata jäädä yksin. Aina on joku joka välittää ja haluaa auttaa. Nämä ovat kullan arvoisia, minä olen välillä itseeni uskon kanssa luovuttanut mutta sen olen keinolla tai toisella takaisin saannut.
Miksi ihminen tahtoo rypeä negatiivisissa ajatuksissa, en tiedä mutta olen taas yhtä kokemusta rikkaampi.
Olen ylpeä siitä että olen myöntänyt ongelmani.
Ongelmista voi päästä eroon mutta se vaatii itseltä paljon. Minun pääni on ollut viime aikoina koetuksella mutta niistä on selvitty. Täytyy vain uskoa itseensä. Minä olen pitkästä aikaa aidosti onnellinen. Päihde ongelma ei ole minulla enää päälimmäinen, 9 kk selvää kautta takana yhdellä repsahdukselle mutta tunnistan oman retkahdus prosessini. Mielihaluja osaan hallita. Nämä olen tuon 9 kk aikana oppinut, tunnistan omia heikkouksiani. Tietyissä tilanteissa tarvitsen muilta apua  mutta olennaista on itse tunnistaa ajoissa ja hankkia siihen apua.
En sano etteikö vaikeita päiviä vieläkin tulisi eteen, nehän kuuluvat elämään. Niistä opitaan selviämään.

Minä olen liian kauan ollut omissa oloissani. Olen oppinut tässä näyttämään tunteita ja puhumaan ajatuksistani. Paljon kevyempi on olla kun näitä jakaa jonkun toisen kanssa. En enää panttaa kaikkea itselle ja yritä yksin pärjätä. Se ei tee minusta heikkoa jos mm romahtelen tunteitteni kanssa. Olen vain ihminen minun kuuluu tuntea tunteita, oppia käsittelemään niitä. Ikävä on tällä hetkelle päälimmäinen tunne. Kauan olen yrittänyt selvitä yksin, olen työntänyt tärkeitä ihmisiä pois tajuamatta sitä. Minä tarvitsen heitä, haluan viettää jatkossa heidän kanssaan aikaa, nauttia elämästä. En ole enää se "huoleton kaveri" minäkin osaan näyttää miltä minusta tuntuu.

Tällä hetkellä olen vain onnellinen siitä mitä on tulossa ja mitä minulla on. Mennyt on mennyttä. Tulevaan voin vain vaikuttaa.

Ahdistus huipussaan ja kuntoutukseen yritän tottua

3 päivä alkaa päihdekuntoutuksessa, mitä enemmän täällä on sitä enemmän minua rupeaa ahdistamaan. Hajoilen vähän väliä. Aamuisin meillä on ollut ryhmä jossa käydään alkon käyttöä läpi ja turistaan siitä.. ihan ok, minä olen itse enemmänkin seuraillut muita. Päivään sisältyy myös ohjuri jossa käydään ohjaajan kanssa kaksin asioita läpi. Ahdistava tuo ohjaaja..

Ehkä minä en luovuta nyt heti tämän kanssa vaan yritän olla sen viikon edes täällä jos saisin jotain irti. Mitähän sanomista minulle tulee jos ilmoitan että haluan pois. Miettinyt että olenkohan nyt kuitenkaan oikeassa paikassa. Opetetaan ainakin hallitsemaan tilanteet joissa minun tekisi mieli vetää perseet.. en tiedä pystynkö olemaan tämän ahdistuksen kanssa. Ainakaan täällä ei ole mahdollista juoda, eikä minun ole tehnyt kylläkään mieli edes. Ehkä pääsen siitä halusta eroon. Sen tiedän ettei se mikään ratkaisu ole, muutenkin yrittää päästä eroon siitä ajatuksesta että retkahtaminen olisi viimeinen tekoni. Siitä kun luovun niin nämäkin laskevat varmaan minut helpommin pois täältä.
Eikö riitä että olin melkein 2 viikkoa osastolla ja nyt jos täällä edes viikon sinnittelee.. sitten mietiä mitä seuraavaksi. Ahdistus vain pahenee. Se tosin voi johtua raskaudesta melko paljon ja siitä että olen alkanut käsittelemään asioita.. eilen sentään sain tietää iloisia uutisia ja että lapsi olisi terve. Mikä helpotus, vaikka asiaa en hirveästi ollut miettinyt etteikö lapsi olisi terve. Halusin vain sulkea sen, asialle ei voinnut mitään joten miksikä siitä ressaisi.

Ahdistuksesta kun pääsisin eroon niin tämäkin olisi helpompaa. En tiedä mihin tässä vielä joutuu mutta yritetään katsoa eteenpäin. Minä yritän asennoitua siihen että tästä kuntoutuksesta on minulle hyötyä. Rankkoja nämä päivät ainakin on tämän masennuksen takia. Yritän olla muitten kanssa, en halua linnottautua mutta välillä on pakko.

Ehkä tämä tästä. Kaikki ne jotka ovat olleet tukenani ulkopuolisista ovat lomilla. Olisi helpompaa jos saisin purkaa heille päätäni. Mennään päivä kerrallaan ja toivotaan että tämä olokin vähän helpottaisi.

Hepuli

Huoh, miksi ihminen ei osaa tunteitaan näyttää. Tämäkin olisi helpompaa jos ei olisi montaa asiaa mietittävänä. Yksi asia kerrallaan mutta kaikkea lapsivesipunktiosta päihdekuntoutukseen. Muutamat muutkin asiat pitäisi tällä viikolla hoitaa.. liikaa kaikkea ja nuppi ihan pyörällä.

Tänään olikin aamulla lääkärin kierto jossa minullekki sanottiin että pitäisi itse puolisolle kertoa miksi olen täällä. Minähän en tiedä mitä sanoisin. Koko paritapaaminen ahdistaa.
Sitten päädyinkin kahden sossun eteen jossa piti keskustella päihde kuntoutuksen paikasta johon pääsisin jo tällä viikolla. Tähän mennessä nuppi oli jo sen verran pihalla että sain purra hammasta että pysyin kasassa. Kesken tuon sossun tapaamisen minun olikin pakko poistua paikalta sillä hajosin. Ahdistus oli aivan järjetön. Menin vessaan piiloon koska en keksinyt muutakaan paikkaa jossa saisin olla yksin. Vastuu hoitaja kylläkin sinne vähän ajan päästä perässä tuli. Hän oli onnellinen että hajosin sillä hänkin näki sen kuinka paha minulla on olla. Näitä hajoamisia olen yrittänyt välttää mutta aina vain tekee vaikeampaa..
Vessassa vierähtikin pari tuntia ennen kuin ulos suostuin tulemaan. Tämän jälkeen psykologi etsi minut. Hän huomasi että minulla oli hirveä olla mutta ei ollut vielä tietoinen mitä päivällä oli tapahtunut. Vähän sain valotettua tätä ja hän ei piinannut sen enempää minua vaan sopi toiselle päivälle tapaamisen..

Ihan järkyttävää tämmöinen. Nyt taas nousee esille huumori. En tavallisesti näytä pahaa oloani mutta en enää tiedä kauan jaksan tätä. Olen ihan loppu. Uskonko että tämä muuttuu vielä paremmaksi? En tiedä, kaikki riippuu nyt jaksamisesta. Jaksanko enää yrittää. Yhdellä asialla pääsen vain eteenpäin ja yritän. Lupaus jonka tein siskolleni. Siitäkin alkaa olemaan vaikea pitää kiinni.
Kuinka kauan minun on jaksettava yrittää, usko minulla on ainakin loppu...

"Turvassa"

Osastollehan suostuin lähtemään, ei se kotona oleminen ollutkaan ihan järkevä ratkaisu viikon osastolla olon jälkeen.. noh nyt ollaan suljettujen ovien takana "turvassa". Onnekseni sama vanha, tuttu paikka. Ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta vaan kertoa parin viikon tapahtumat. Silti osaavat esittää kysymyksensä niin että ne tuntuivat ilkeiltä, yritä siinä nyt hammasta purra jotta välttäisin saman kuin muutama viikko sitten. En halua sitä hepulia, en halua itkeä noiden edessä..

Eilen palasin iltapäivällä osastolle. Ovella vielä mietin että astunko sisään vai luistanko.. itseä siinä sai keräillä ja lampsia tutulle ovelle. Helpotushan täällä on olla mutta silti haluaisin pois. Tänään hetki sitten tapasin lääkärin, se oli sentään viime kerrasta vaihtunut. "Kyllä minä nään että sinulla on paha olla" tokaisi toinen kysellessään minun ajatuksia tämän parin viikon ajalta. Kai sen tyhmempikin huomasi, tuijotin omia kenkiäni tai sitten jotain pistettä seinällä.. katse kontakti teki pahaa vaikka yritin sitäkin. Sen verran pahaa tekeviä kysymyksiä että purin hammasta, räpyttelin silmiä ja hiki pukkas pintaan.. tapaamisen jälkeen paitani liimautui ihoon kiinni..
"voin kyseenalaistaa oman olemassa olon, en tiedä kauanko jaksan enää yrittää.."
"Mikä estää"
"Lupaus, jonka annoin siskolleni. Olen tässä nyt ja jatkossakin"
Sitä en tahdo rikkoa mutta ei tässä ole kyse enää tahdonvoimasta. Minä vain yritän, yritän mennä päivä kerrallaan mutta ei siitä mitään meinaa tulla..vetäisin pääni täyteen jos en tietäisi sen olevan väärin...
Tekisi mieli itkeä, huutaa, raivota mutta en kykene siihen. Olen vain kuori joka alkaa olemaan tyhjä sisältä.. en välitä enää juuri mistään, millään ei ole väliä. Teoillani saisin aikaan vain hirveän syyllisyyden aikaiseksi..
Sen kanssa en voisi olla, pienempi paha tämä on kun linnottaudun omaan kurjaan oloon. Yksin on paljon helpompi olla.

Osastollekko

Olisko osasto sittenkin parempi paikka? Eilisen tyypin mielipide oli vahvasti sitä mieltä että menisin takaisin, liian lyhyen ajan olin siellä. En kielläkkään tuota.. Eilen toinen sanoi ettei grillaa minua, aloitti mukavasti jollain kortti jutulla tapaamisen. Tarkoituksena oli etsiä piirteitä itsestä, helppoja ja vaikeita. Tämän jälkeen hän käänsikin asian minun olooni. Toinen piirteli söpöjä kuvia fläppitaululle ja totesi ettei tuo piirtäminen hänen vahvuuksiaan ole. Sen kyllä huomasi mutta saipahan siinä kohtaa ajatuksia muualle hetkeksi..
"Miksi en halua näyttää tunteita, ei minun tarvitse tästä yksin selvitä jne." Miksi en voi sisäistää näitä ainasia lauseita. Miksi yritän rämpiä yksin..

Äsken polin hoitaja kyseli viikonlopusta ja minun ja tämän toisen tapaamisesta. Häntä huoletti koska olin antanut melko alhaisen arvosanan sille miten minä jaksan. En pystynyt suutani aukomaan, sain purra hammasta ettei taas tule uusintaa romahuksesta toisen edessä.  Huomasihan tämä kuinka yritin olla niin että kaikki on ok mut sen verran sain räpytellä silmiä ja katsoa jonnekkin muualle että semmonen joka minua ei tuntisikaan huomaisi sen pahan olon.
Tänään menisin osastolle, menisi kauheaksi säädöksi. Josko huomenna mietitään uusiksi tämä varautuisin aamulla raahaamaan kamat mukanani tullessani päiväpolille.. En minä tiedä mitä minun pitäisi ajatella.. miten kerron tästä kotona, edellinenkin reissu vei suhdetta vähän kiikun kaakun.. ehkä tällä kertaa toisen on mukavempi minulta kuulla mihin olisin menossa.. en minä kotoa pois halua, ei se olokaan siellä parane.. päihde kuntoutus on ehkä vähän väärä paikka tässä välissä vaikka hyötyä siitäkin olisi mutta voisihan sitä vähän siirtää kauemmaksi.
Mikähän tässä olisi järkevintä, päätöksen teko on vaikeaa.. floppihan tässä on edessä..

Tylsimys

Hmm... viikonloppu edessä, eikä moinen enää kiinnosta. Kohta 4 kk ollut sairaslomalla, alussa sitä jaksoi kaikennäköistä pientä mukavaa puuhata. Ei edes osannut paikallaan olla ja nykyään en muuta teekkään. Jos päiväpolilla en olisi ollut niin en varmaan suihkuunkaan olisi päätynyt. Jotkut sanovat minua laiskaksi mutta minkä sille tekee jos mielenkiinto on kadonnut. Tällä viikolla siukku ja serkku tekivät piipahuksen meillä, olikin ainut kerta kun ihmisten kanssa olin tekemisissä. Vähän minustakin naurua irtosi mutta väsynyt olin heidän lähettyään. Joka päivä ainakin kerran olen hajonnut. Yksinkertaisesti paha olo vain tulee..

Päiväpolille palattuani osaston jälkeen mietin edelleenkin että olisiko minun pitänyt jäädä osastolle pidemmäksi aikaa. Mietin vain olutta ja perseiden vetämistä. Saanko nollata kaiken, ehkä teko jäisi viimeiseksi tai jos ei niin omantunnon tuska olisi niin suuri että petin itseni ja muutamat muut jotka vielä jaksavat uskoa minuun. Itse en itseeni usko.
Polilla työntekijäni vaihtui, tämän kanssa en puhu ahdistuksesta jota tunnen tälläkin hetkellä. Tänään hän kysyi ekan kerran ahdistuksesta ja sanoinkin hänelle että vähän väliä olen ahdistunut. Enemmän häntä kiinnosti miten selviän siitä kun ei minulla ole lääkitystäkään enää. "Se tulee ja menee" sitä en sanonut että itkuhan siinä tulee, olin minä liikenteessä tai kotona, silmät punasena sitä saa olla.. en edes halua puhua tuosta tuon työntekijän kanssa kun pelkään että hajoan taas jonkun edessä.. minun ei pitäisi padota näitä itselleni, hajoan jossain vaiheessa taas ja sitten ollaankin taas alkupisteessä niin syvällä että on toivoton ja turha olo.
Tuo järkkäsi tällekkin viikonlopulle minulle soitto ajan jolloin joku heppu soittelee ja kyselee vointia ja tekemisiä. Puhelimessakin sitä on helpompi hajota. Toinen ei nää minua mutta ehkä kuulee äänestä ettei kaikki ole ok.. en minä jaksa tätä, yksin olen melkein koko ajan. Toinen voivottelee että miten minä sillein, olenko aina ollut näin omissa oloissa oleva. En ole, minulla oli joskus kaverit joiden kanssa vietin aikaa, nautin heidän kanssa olosta. Enää ei innosta sekään, ajatukset ovat sen verran negatiivisia etten halua olla heidän kanssaan. Tästä kärsin nyt ja myöhemminkin. Saanko enää kiinni siitä että minullakin olisi hauskaa ja nauttisin toisten seurasta.

Kuulen siitä kuinka minun pitäisi vähän ryhdistäytyä mutta miten senkin tekee kun mikään ei kiinnosta.. Olen laiska, en tee muuta kuin makaan sohvalla.. ei nuo ainakaan vointia kohenna. Tahdon vain olla yksin. Tekisi mieli itseään satuttaa fyysisesti, henkisesti olen jo ihan romuna. En tiedä onko tuosta suunnitteilla olevasta päihde kuntoutuksesta apua mutta saanpahan aikaa pohtia sitä missä mennään. Juomisen halu on kova mutta se on tässä tilanteessa väärin, en ole enää vain itsestäni vastuussa. Minun pitäisi olla iloinen tuosta toisesta mutta en osaa.. Toisia työntekijöitä se huollettaa ja tarjoavat apua ja tukea. Kivahan tuo on etteivät nämä minua yksin jätä, ehkä saan kasattua itseni siihen että voin kertoa minun ajatukset asiasta vaikka aina vetoon etten ole ajatellut asiaa mutta kyllähän se ajatuksissa on. Kukaan ei onneksi vaadi että minun pitäisi avata suuni vaan antavat minun omalla tahilla asioita avata heillekkin. Kyllähän moni sanoo etteivät ne minun ajatuksiani lue mutta he näkevät pahan olon. Sitä en pysty enää piilottamaan.

Ehkä joskus tämäkin olisi paremmalla puolella. Olen miettinyt mitähän tuo työntekijä mahtaisi ajatella jos hänelle saisin sanottua etten vain jaksa enää.. ensi viikolla saan kuulla lisää tuosta kuntoutus hommasta. Toivottavasti pääsisin moiseen mukaan mahdollisimman nopeasti. Töistä olen ainakin vuoden poissa, onneksi pomo oli suopea tälle. Enää ei tarvitse sillä päätä vaivata. Mietitään sitä lähempänä että töihin palatessani jatkanko heillä vai jossain muualla.
Keli olisi mitä mukavin mutta olen taas niin väsynyt että sänky kutsuisi. Ehkä menen toviksi pitkäkseen ja mietin uudestaa tekemisiä. Tai sitten vain olen..

Ajattelu sattuu

Hammasta purraan, pysyn kasassa.. yritetään olla "kova", en itke.. haluan ajatella positiivisesti mutta se on ihan helvetin vaikeaa. "Kyllä minä tässä pysyn, täytyy vain toivoa että tähän risukasaan paistaisi vähän edes valoa." Miksi en saa mistään kiinni, paha olla. Osastolla olisin voinnut olla ehkä pidempään kuin viikon. Ehkä oli virhe lähteä sieltä. Maanantaina takaisin avopuolelle, ehkä tämä helpottaa. Aina kun pitäisi jotain ajatella, saa se silmät kostumaan. Torstain jälkeen kun minut murrettiin, sai se minut herkille. Itkisin mutta sekin tekee pahaa..

Ennen kuin sain lääkäriltä luvan lähteä osastolta, vaikka ne vakuuttivat minulle etteivät he pidä minua väkisin siellä. Lääkäri tokaisi minulle että vaikutan sen verran kiltiltä ihmiseltä etten voisi elää sen kanssa jos menisin juomaan. Oikeaanhan hän osui. Purin hammasta ja nyökkäsin. Ajattelin itsekseni että kyllähän asia noin on. Se pelottaakin siinä jos menisin idioottina korkkaamaan, mitä sitten tapahtuisi.. en halua ajatella sitä, yritän pistää vastaan koko ajatukselle. Osastolla sain olla tosin vetäydyin yksin ja yritin hymyillä hoitajille mutta kaikkihan ne näkivät että minulla on paha olla. Yritin jutella avoimesti mutta joissain asioissa halusin vetäytyä "kuoren taakse". Joistain asioista puhuminen on vaikeaa, sillä ne saavat minut herkille. Normaaliahan se olisi jos tunteeni näyttäisin mutta jostain syystä yritän pitää ne sisälläni.

Tänään sain käydä vähän sellaisessa päivystys tyyppisessä psykan puolella. Vaihteeksi oli eri ihminen joka asioitani kyseli. Oli lukenut minun tiedot mutta halusi silti kysyä asiat uudestaan minulta. Yritin olla taas avoin mutta huomasihan hän että olen alavireinen. Tilanteestani hän ymmärsi sen että tässä on isoja asioita joihin en vielä saa varmuutta ja ymmärrettävää on että yritän sivuuttaa niitä toistaiseksi. Mitä sitten kun saan vastauksen näihin meneekö minun elämä palasiksi lopullisesti, miten selviän niistä.. yritän olla ajattelematta mitään pahimmasta päästä mutta väistämättähän se tulee mieleen.. helppoa minun kengissä ei ole..
Lähtiessäni tuolta hoitaja tokaisi että noh meneppäs elämään ja jos huomenna tulee jotain niin laita vaikka viestiä niin soitan takaisin jos et itse saa soitettua. Tähän yritin vitsillä vastata että yritetään. En edes pysty huumoria heittämään niin ettei se tunnu pahalta.
Maanantaita kauhulla odottaen jos tämä itkun tuhraaminen ei lopu. En haluaisi taas hajota noiden edessä. Vaikkakin he huomaavat heti ettei minulla ole kaikki ok. En edes pysty sanomaan että kaikki olisi ok vaan sanon että kyllähän tämä menettelee. Yritetään vain eteenpäin mennä, päivä kerrallaan.

Sisällä kököttämistä

6 päivää takana harmaiden seinien tuijottelua.. Tänään olikin ohjelmassa joku keskustelu tuokio jatkosta, päihde hoitosuunnittelua. Saa nähdä päädynkö jonnekkin toiselle puolelle suomea pähdekuntoutukseen. Pöh, tyhmältä ajatus minusta kuulosti kun tätä vaihtoehtoa esitettiin. Tosin tässä tilanteessa ei ole hirveästi vaihtoehtoja kun en voi taata että kun seuraavan kerran tulee romahdus että joisin. Torstainen romahdus oli minulle liikaa ja varsinkin se etten onnistunut tunteita pitämään itselläni. Voimavarani ovat melkoisen loppu.
Onneksi ei sentään tarvitse ihan yksin tätä tehdä, ulkopuolisten apu ja tuki on ollut korvaamatonta. Tosin on minulla lähi piirissäni niitä jotka viitsivät tukea mutta ei kovin montaa. Nämä henkilöt ovat minulle suunnattoman tärkeitä.
Palautteena sain kuunnella kuinka päättäväinen olen ollut, isoja asioita muuttanut ja lopettanut. Totta, mutta kaiken on saanut yksin tehdä. Silloin kuin päätin lopettaa juomisen, moni ei uskonut sitä tai nauroivat minulle. Harva minuun uskoi.
Onneksi minua ei jätetä täysin yksin. Monen sorttista apua ja tukea on minulle tarjottu. Pitäisi vain päättää mitä sitä tarvitsee ja mihin lähtee mukaan. Mikään ei ole pakollista. Tosin välillä tätä osastolla olo kiroan. Tännekkin suostuin lähtemään vapaa ehtoisesti. Kyllä tästä oman hyötynsä on saannut vaikkakin yritän olla asioita ajattelematta. Liikaa kaikkea jota en ajatellut, patosin nuppiini taas tarpeeksi tavaraa ja tässä tulos.. Asiat ovat tällä kertaa minulle liian haastavia, vaikeita sanotettavaksi. Siitä ehkä johtuu että minut murrettiin torstaina. Nyt on vain asioihin löydettävä ratkaisut ja jotain millä jaksaa yrittää. Helppoa tästä ei tule mutta kai se on vain yritettävä.
Otettava ulkopuolisilta apu vastaan vaikka itsekkään en kaikista jutuista niin pidä.

Jos tämä selvänä pysyminen vaatii sen että on lähdettävä päihdekuntoutukseen nii kai se sit on vain edessä. En minä halua korkata mutta joskus se vaihtoehto tuntuu nii järjettömän helpolta. Tosin en minä sen ratkaisun kanssakaan enää pystyisi olemaan sinut... nyt mennään niin kiikunkaakun kun vain voi. Huonenna on edessä hoitoneuvottelu josta ehkä selviää minullekkin että kauan tämä osasto touhu jatkuu ja mitä ne meinaavat minun kanssa. En saa itseäni edes tuonne yhteisiin tiloihin vaan tuijottelen päivästä toiseen seiniä, saatan nukahtaa pitkikin päivää tai sitten en. Ainakin saa vain olla ettei ole kukaa  kitisemässä etten tee mitään. Tästä pitäisi vain itsensä vielä ylös saada.
"Asioilla on tapana järjestyä" yritän uskoa tuohon edelleen mutta vaikeaa se on :)

Puulla päähä lyöty

Kamalemmaksi tämä ei voi enää muuttua.. 1,5vkoa kerkesin olemaan toisella päiväpoli jaksolla mutta sitten se pahasen oma hoitaja murs minut... kamala kokemus oli hajota toisen eteen vaikka istuin hiljaa, katsoin tyhjää seinää ja tippa linssissä.. Toisen mielestä oli hyvä että annoin "tunteiden" tulla esille... minä väkisin yriti purra hammasta ja todeta että kaikki on ok. Ei kuulemma ihan näyttänyt siltä.. noh hän jatkoi kyselyitä ja lopulta hajosin.. "millon olen viimeksi itkenyt?" Tuolla tavalla en koskaan, en koskaan ole tuollalailla julkisesti hajonnut..
Itkukaan ei meinannut koko päivänä loppua kun se kerran alkoi.. ei tuntunut mitenkään mukavalta, siinä olisi tehnyt mieli lähteä vain karkuun mutta ei jalat enää kantanu.. taas pohjalle ja pahasti se kolahti..

Torstaina olikin sitten minun vika päivä polilla.. en voinnut enää mua kotia laskee.. noh päädyinpähä sitte kirjaimeölisesti ottamaan breikkiä... osastolleha mut kiikutettiin, maanantaina katotaan mitä tehään, tänään en oikein ollu juttu tuulella lääkärin kanssa joten anto viikonlopun aikaa kasata ajatukset.. suoraan sanottuna en ajattele mitään.. siihen se tokaisi että kyllä ne kuitenki jossain vaiheessa edessä.. tämän patoamis tavan minä hallitsen mutta nyt en oikein jaksa ajatella ja purkaa nuppia.. tarpeeksi on muutenkin ajateltavaa ollut tässä parin viikon aikana ja asiat tuntuvat vain kasaantuvan..

Tuli kai sit lopullusesti raja vastaan... vaikka kuinka yrittänyt ajatella että tätä ei tarvise yksin tehdä mutta kyllä se vaan on karu totuus..

Elämä edessä :p

Vaihtoehtoja, kaikki käy vähiin.. En enää tiedä mitä jaksan mutta ei auta kuin yrittää. Senhän olen luvannut. Mitä ihmisen pitäisi tehdä jotta mielenkiinto elämää kohtaan palaisi. Asiat ovat nykyään paljon paremmin mutta silti itseään pitää huonompana. Minullakin on kaikki ovet avoina, tulevaisuus näyttää missä mennään. Maanantaina päätetään taas sairasloman kohtalosta.. oma hoitaja ei laskisi minua takaisin töihin. En tosin itsekkään menisi.. vasta alkaa uusi lääkitys vaikuttamaan. Enää ei tunnu maailmanlopulta. :) en söisi näitä mutta ilman ei vielä pärjää, tuli sekin koettua. Ei mikään mukavin kokemus mutta onneksi minut patistettiin hakemaan apua ajoissa ennen kuin mitään kerkisi sattumaan. Tästä olen melko onnellinen vaikka saan puhua asioista joita olen yrittänyt välttää. Kaikesta puhuminen ei ole helppoa ja välillä se sattuu. Tekisi mieli murtua noiden edessä mutta ei luonne anna periksi. Tyhmä yrittää olla vahva ja selvitä yksin mutta onneksi olen tiedostanut ettei minun tarvitse yksin tästä selvitä.

Meinas loppuviikosta käydä köpelösti ja taju lähti melkein kun bussiin nousin. Ovet kun aukes kerkesin vain vilkaista missä on vapaa penkki ja pyytää kuskia leimaamaan kortin kun en itse enää nähny missä kyseinen laite oli. Hirveä bussi matka olo helpotti puolen tunnin kuluttua edes sen verran että pystyssä pysyi. Koko kyseinen päivä mentiin iha sekavalla ololla. Huimas ja heikotti. Ei johtunut alhaisista veren paineista taikka olisin syönnyt huonosti. Nykyään ei ruoka maistuisi mutta se on vain pakko tunkea naamariin. Kohta tässä on varmaan joku syömishäiriökin päällä.. yritän kylläkin välttää tuota, välillä saatoin paastota viikko tolkulla ja välillä tungen ruokaa naamariin minkä kerkeen.. tajusin tuossa hetki sitten että ajatus itsestä oli hiukan vääristynyt muutama kuukaus taakse päin.. pidin itseäni isona vaikka sitä en ollut lähelläkään.. nyt kun olen saikkuni aikana saannut 15 kiloa lisää alkaa käsittämään että sitä paastottiin vähän liikaa, en välittänyt ruuasta, tosin nykyään syön vain sen takia että on pakko.. 

Tämä tampio ei opi asioita helpolla aina pitää leikkiä hengellä.. nykyään ehkä enemmänkin mielenterveydellä.. ehkä en enää täysillä käy mutta sille en voi enää mitään. Voin yrittää vain tehdä elämästä elämisen arvoista. Olen tehnyt asioita joita kadun ja tekisin toisin jos voisin mutta ei mennyttä voi muuttaa. Vuoden vaihdetta odotan mielenkiinnolla vaikka hiukkasen elämä muuttuu, enää ei ole paluuta entiseen. Korkkini pidän kiinni, vaikka helppoa se ei ole... ei minulla ole vaaraa että korkkaisin vai onko? En tiedä, aina en tiedä mitä minun pitäisi ajatella kaikki on ihan sekaisin..

Viikolopusta selvittiin

Viikonlopusta selvitty, eikä ollut edes sen ihmeellisempi. Kerrankin vaihteeksi päätiin jäädä kotia, mitä minä menisin katsomaan kun kaikki on joka paikassa humalassa. Ei sillä että se haittaisi minua. Jokaisen oma asia juoko vai ei. Itse olin vain katsellut tuota menoa ainakin 5 viikonloppua, nyt riitti vähäksi aikaa. Jos ainut mahdollisuus on ollu ilman humalaisia nii minä vietän sen ajan sitten vaikka neljän seinän sisällä, yksin.

Mukavaa vaihtelua, mitään muuta ei tarvinnut tehdä kuin käyttää koiraa ulkona ja lähteä itsekkin vähän jalottelemaan. Tulipahan taas pitkästä aikaa katsottua supernaturalia, melkein kaksi kautta tuli tuijotettua yhteen soittoon. Ei hassumpi tapa viettää aikaa... ehkä tuo yksin oleminen ei varsinaisesti hyvää tee, varsinkaan jos tuosta tulee tapa.. juhannus olisi vielä tarkoitus viettää yksin kotona eikä lähteä keski suomeen..
Minua ei vain enää kiinnosta olla siellä missä kaikki juo varsinkaan jos pitää joka viikonloppu sitä meininkiä katsoa.. kyllä sitä joskus porukan matkassa voi olla mutta rajansa kaikella.
Joskus tekee vain hyvää olla yksin. Kohta sekin muuttuu..

Huomenna pääsenkin taas totuttautumaan herätyskelloon ja lähtemään ihmisten ilmoille. Toisaalta sekään ei kiinnosta mutta on tässä pakko ruveta parsimaan ajatuksia kasaan.
Yhtä hullun myllyä kaikki, pahimman yli päästiin taas ilman mitään kommelluksia. Ylpeä, ehkä hiukan. Kyllä tässä itseensä saa vielä valettua sen että asioilla on tapana järjestyä. Tämä vaatii vain minulta paljon ja aina en tiedä jaksanko enää tätä mutta silti ollaan tässä ja eteen päin painetaan. Minulla on sentään muutama ihminen jotka vielä ovat saaneet minut pysymään tässä, heille olen kiitollinen.

Melkein bumerangina takaisin polille

Toinen pisti mut ajattelemaan, toimi tällä kertaa ajoissa ennen kun mitään sattuu. Vähän kyllä tätä emmin. Tarviiko minun taas ottaa asiat esille, kyllä tämä ohi menee.. kaksi viikkoo oltu kurjan olon kanssa, saanut purra hammasta että olen pysynyt kasassa. Nukun päivässä ihan tolkuttoman määrän. En jaksa tehdä muuta kuin nukkua. Hyvään jamaan laskin itseni ennen kun rupesin toimimaan. Tänään oli pientä hoitoneuvottelua jatkosta, sain päättää kävisinkö polilla kerta viikkoon vai palaisinko taas päiväpolille. Päiväpoli ei hassummalta kuullostanu, saisin taas pätkän jossa ei tarvitse mitään tehdä, saisin olla itsekseni ja rauhassa.
Lepoa minä todellakin tarvin. Päivän aikana en välttämättä pysty mitään tekemään ja jos saan itseni tekemään jotain nii se vie minulta voimat ja löydän itseni taas nukkumasta.

Pääsen takaisin saman hoitajan luokse kuin edellisellä kerralla, toisaalta melkoinen helpotus kun ei tarvitse taas kaikkea alottaa kertomaan alusta. He haluavat seurata minua tiiviimmin.. toivottavasti olo ei ole ihan näin vetelä ja tuntuu et saa purra hammasta etten itkuun purskaha. Hirveetä on vain odottaa millon romahdan, milloin en enää pysty pitämään päätä kasassa.
Minulta kysyttiin että eikö tuo ole hirvittävän raskasta kantaa moista taakkaa. Kyllä, yritän opetella päästämään irti asioista ja ottamaan muilta avun vastaan kun he sitä tarjoavat. Yksin minun ei tarvitse tästä selvitä. Tätä on minulle monesti hoettu, millään se ei tuppaa nuppiin jäädä. Toinen minkä kuulen usein on että mitä pitäisi tapahtua että minäkin itse huolestuisin itsestäni.. siskoni sanoja lainaten "otan opikseni vasta kun hengenlähtö on lähellä". Nyt ei ole vain varaa pelleillä omalla terveydellä sillä minun hyvinvoinnista riippuu nykyään toisenkin elämä.

Nyt on vain niin paljon kaikkea tapahtunut, mitä kummallisemmat asiat vaivaavat päätäni. Kaikilla ei ole edes merkitystä tällä hetkellä. Kulutan sitä vähästä energiaa ihan turhiin juttuihin. Minä vain yritän pitää lupauksistani kiinni. Sitäkin on kysytty että mitä jos en pystykkään pitämään lupauksista kiinni. En antaisi varmaan itselleni anteeksi. Retkahdustakin oli vaikea itselle antaa anteeksi. Tuntisin hirvittävää syyllisyyttä. En tiedä kumpi on pahempaa purra hammasta etten sorru vai se että sorrun.. raskaan taakan olen taas itselleni kehittänyt.
"Luovuttaisin jos minulla olisi siihen mahdollisuus" nyt en voi ajatella vain itseäni vaan jotain toistakin jotain mikä laittoi asiat uusiksi.

Kuopan kaivuu jatkuu

UMihinhän minäkin päädyn vielä.. tänään päädyin polille turisemaan olosta.. melkein voisi sanoa että samanlainen olo kun olo romahti viimeks. Nyt täytyisi vain seurata ja toimia kun raja tulee vastaan.
Saa nähdä päädynkö vielä osastolle tällä menolla. Tämä viikko on ollut kamala, ei varmaan riitä sormet laskemaan kertoja joissa hajosin. Pakko oli lukittautua yksinään olemaan. Rauhottua.
Olen luvannut että en tee mitää tyhmää, en korkkaa. Tosin antabusta en ole enää muutamaan viikkoon syönnytkään. Ei minun ole tarkotus korkkia avata, tahdon pitää sen kiinni. Nautin tuosta päätöksestä, en minä kaipaa alkoholia elämään.

Jos tämä olo ei kohennu maanantaihin mennessä levolla, voi olla että päädyn osastolle.. en minä sinne haluaisi mutta kohta en tiedä että onko se ainut vaihtoehto. Tänään toinen yritti kovasti kysellä että olisko sinne jo tänää fiksua hakeutua. En minä voi ihan noin vain lähteä. Vetosin koiraan, samallalailla kuin ekalla kerralla kun romahdin ja päädyin päivystykseen.. Ei minulla ole varaa enää romahdella, reilu puol vuotta aikaa saada elämä järjestykseen... tuntuu vain että syvempää kuoppaa kaivan itselleni koko ajan vaikka kuinka yritän päästä siitä pois. Lääkityksen olisin pitänyt mutta nyky tilanteeseen ne ei käynneet, ellei sitten lääkärin kanssa kehitetä jotain sopivampaa..
Toivottavasti tästä kuopasta pois pääsen. Onneksi minulla on ihmisiä ympärillä jotka tahtovat auttaa.. Sain jopa polilla sanottua sen että luovuttaisin jos minusta ei riippuisi jonkun toisen elämä. Minäkin vain aiheutan huolta toisille, saan purra hammasta että päivästä selviän. Pidän kiinni lupauksista !

En voi kuin pohtia kuinka tyhmä sitä piti olla et poltti ittensä loppuun, miksi en kuunnellut toisia ajoissa kun sanottiin että hidasta.. pää täynnä vastaavia turhia kysymyksiä ja syytöksiä. Näistä olisi päästävä eroon.. tunnen itseni heikoksi kun tuommoisille annan vallan pääkopassa. Pitäisi ajatella vähä positiivisemmin eikä vain syyttää itseä ja olla ankara. Näköjään tuo taito on paremmin hallussa kuin se että ottasin itselleni aikaa. En osaa moista, jostain syystä minun on yritettävä mennä eteen päin kuin päätön kana. Tänään minua muistutettiin siitä ettei minun tarvitse tästä yksin selvitä minua autetaan kunhan pyydän ja otan avun vastaan. Ei se pyytäminen ainakaan helppoa ole, tuntuu että pala takertuu kurkkuun kun jotain yritän saada sanotuksi. Toinen on se että pelkään hajoavani toisten edessä. Itku kuuluu nykyään taas minun päivääni useampaan otteeseen. Tunne on mitä kamalin. Saan purra hammasta jotta kasassa pysyn, se tuntuu verottavan omat voimansa. Ihan kuin minulla ei nyt tärkeämpääkin pohdittavaa ole kuin se että purskahdanko itkuun toisen edessä.. ihme asioilla minäkin onnistun pääni täyttämään...

Kiire

Visiitti kotikunnalla, joka paikkaan pitäis mennä mutta aika ei riitä. Taas vetoan päässäni kiireeseen.. vaikka torstaina tulimme tänne ja sunnuntaina olisi tarkoitus kotiin lähteä. Mitään en ole tehnyt, kavereita pitäisi nähdä mutta ei pääse liikkeelle. Pakko minun on nähdä muutamaa kaveria, hiukka on päässy tulemaan ikävä heitä. Pari kuukautta on edellisestä tampere visiitistäkin aikaa jolloin heitä moikkaamas kävin.

Yritä ottaa kevyesti nii pääkoppa kehittää omia kiireitä. On tämäkin elämä suurimmaksi osaksi tylsää. Mitään en tee mutta siti sanon että on kiire.. jonkun pitäisi persuuksille potkia. Keskiviikkona mietin vielä tosissani että olisin jättänyt tämän jämsä reissun väliin. Päätin onneksi kuitenkin että lähden. Vaikka pään vaivaa tämä aiheuttaa kun kaikki mitä piti tehä jää tekemättä.

Ahistavaa

Ajattelen, pohdin, seuraan

Huh, kyllä ihmistä voi kerrakseen väsyttää. Saimpahan kerranki nukuttua vaikka kerran heräsin yön aikana ja nukahataminen oli tyypillisesti hankalaa. Nyt, pohdin jatkaisinko vain nukkumista kun kerrankin sain suljettua silmät ja nukahin. Ei tämä olo olemitään parhaimmasta päästä mutta silti olen onnellinen eikä tulevaisuus saa minua hyppimään seinille vaikka se muuttaa koko minun ja muutaman muun elämää. Asioita saa taas tehdä toisin.

Tänään sai taas tutustua uuteen hoito kontaktiin. Mukavalta ihmiseltä tämäkin vaikutti vaikka hänellä oli kova yritys hämmentää päätäni. Hän tokaisi jopa että onko minulle tyypillistä että olen näin tyyni vaikka minulle on juuri käynnyt jotain joka muuttaa minun elämäni täysin. Tätä hieman pohdittuani tokaisin hänelle että taidan olla edelleen shokissa mutta kyllä tästä pikku hiljaa päästään eteenpäin. Nyt vain joudutaan seuraamaan mihin elämä tilanteeni vie. Nukkumiseni on otettu seurattavaksi myöskin minun vointini varsinkin nyt kun olen lopettanut lääkitykset. Minulta kysyttiin että tunnistanko tilanteita joissa kaatuu seinät päälle tai se että masennus tulee pahemmaksi. Tietysti huomaan en ehkä ihan heti mutta parin päivän jälkeen se näkyy kotona koska laiminlyön siisteyden mm. 
Minun tarvitsee ensi kerralle vähän pohtia miten minua voidaan auttaa, miten toivon heidän auttavan minua. On muuten ärsyttävän vaikea kysymys.. tähän vain täytyy työstää järkevä vastaus vaikka aluksi en ollut varma mitä itsekkään halusin. Nykyään yritän ottaa huomioon omat tunteet ja opetella käsittelemään niitä varsinkin niin ettei ne sisällä itse kritiikkiä, en saa tuomita itseäni. Taas tuo mainittiin minulle. En tiedä mitä minusta on tietoihin kirjoitettu mutta kyllähän minä itselleni olen liian ankara. Kädessänikin vielä lukee EN. Ajatuksena se tuntui hyvältä mutta kyllä sitä katsellessa tajuaa että on höllättävä itsensä kanssa.

Paljon on opeteltevaa eikä matkani ole lähelläkään loppua vaikka pitkällä olenkin. Välillä meinaan vajota epätoivoon mutta ajattelen sen menevän ohi ja jos oikeasti minulle tulee niin vaikeaa voin ottaa johonkin päin yhteyttä, en ole yksin vaikka siltä tuntuisikin. Minulla on laaja tuki verkko, on ystäviä, työpaikalla muutamia ihmsiä, on noita ammatti tyyppejä lista tuntuu melko pitkältä. Olen onnellinen tuon verkoston laajuudesta. Moni heistä on minulle läheisiä ja tärkeitä. Osaan nauttia nykyään pienistä asioista enemmän.  Katsotaan mihin minäkin päädyn, ainakin pyrin nauttimaan elämästä vaikka välilmä se tuntuu vaikealta :)

Tekemisen täyteinen viikonloppu

Jopas meikäläistä laittaa ramasemaan. Yhtään yötä en ole enään nukkunut kunnolla. Kiitos lääkkeitten lopettamiselle. Noh ehkä tämä tästä korjaantuu. Sunnuntai olisikin tarkoitus viettää rennosti sohvan pohjalla. Aina ei pitäisi viilettää kuin päätön kana ;)
Viikonloppu olikin menoa ja vilskettä täynnä. Siskon tyttö ja vamhemmat tupsahtivat vaihteeksi meille. He kasasivat minullekkin kasvimaan, nyt vaan odotetaan mitä sinne kasvaa ja kunhan minä muistan kastella niitäkin  kukkien lisäksi joita äiti laittoi pihaan. Ihan mukavaa että he jeesaavat minua. Itse en varmaan mitään olisi vieläkään aikaiseksi saanut vaikka aidoitin pihasta nurkkauksen jo ajat sitten sille.
Sain viettää taas paljon aikaa siskon likan kanssa. Mitä ihanin tyttö, aamulla herätessään toinen oli ilmottanut tulevansa minnan luokse yökylään. Viikonloppuunkin mahtui pika visiitti jämsään. Eihän sielä mitään kerinny tekemään kun itsellä oli muutama tunti aikaa ja kaveritkin jossain muualla, ei pitäisi tehdä yllätys visiittejä :)
Lauantaillekkin olimme sopineet että sairaanhoitaja soitaa ja kyselee vointia ja muuta sellaista mutta minähän olin ihan kokonaan unohtanu moisen. Eipä sitä kauheasti ollut kerinnyt ajatella mitään joka toisaalta oli ihan mukavaa. Tässä on vähän muutenkin tullut muutoksia suunnitelmiin. Mikään ei mene niin kuin ajatteli mutta tämä muutos on hyvä uutinen :)
Huomenna onkin sitten edessä jännittävä päivä.. siitä ehkä myöhemmin voi paljastaa jotain mutta sitä ennen otetaan kesästä ilo irti "lomaillen" ;)

Sekotetaan lisää minun pakkaani

2 päivää vietetty saikkua kotona. Tämä rupeaa jo nyppimään. Pari yötä nukuttu huonosti. Ei ole tekemistä vaikka eilen minä ja appiukko saatiin betonit valettua. Sanoin siivoovani keittiön kaaapit kun huonot kelit iskee. Noh tänään olisi sellainen päivä mutta olin ajatellut ottavani kevyesti. Lupasin oma hoitajalle että olen välillä vaaka tasossa. Hoito jakso  päättyi päivä polilla maanantaina. Nyt vain odotellaan ilmotusta jostain hoitotyöryhmästä johon lähetettä lähti. Saan olla yhteydessä johonkin palveluun jos oloni tekee tepposet. Niitten kanssa on sovittu että ne soittavat lauantaina minulle ja kyselevät missä mennään.
Onneksi minun olo on turvattu. Tiedossa on vielä kunnon romahdus. Lääkityskin kun menee uusiksi. Nykynen pitäs lopettaa kahen viikon sisällä. Vähän odotan kauhulla mitä siitä tulee.

Minäkin onnistun koko ajan lisää sotkemaan pakkaani. Juuri kun asiat alkavat olemaan hyvällä mallilla nii tulee suunnitelmiin muutos ja kaikki kääntyy nurin.. noh onneksi olen tämmöisiin tottunut ja olen oppinut hallitsemaan ahdistusta. Eilen tosin en tiennyt että itkisinkö vai naurasinko joten tein molemmat.. noh asioita sai hiukan järjestää ja onneksi minulla tukiverkko kunnossa. Asioilla on tapana järjestyä.

Kauhulla odottaen tulevaisuutta mutta sitä ennen nautitaan elämästä

Viikonloppu lähestyy loppuaan

Viikonloppu lopuillaa..
Kaikkea mukavaa siihen mahtui. Oma vointikin on pitkästä aikaa hyvä. On jaksanut pitkästä aikaa. Siitä minä nautin, koen mielihyvää. Parempaan suuntaan mennään koko ajan. Ahdistuksesta olen oppinut paljon tämän kahden viikon aikana jotka olen polilla viettänyt. Tiedän että se tulee ja menee. Osaan hillitä sitä. Voisiko paremmin tässä vaiheessa mennä.

Perjantaina polilta lähdettyäni ajattelin käydä toimistolla kysymässä vähän miten he suhtautuisivat siihen että minä töihin palaisin. Saikkuni olisi tarkoitus 19 päivä loppua. En tosin ole vieläkään aivan varma otanko riskin ja palaisin töihin. Pomoni teke kantansa sanomattakin selväksi etten palaisi vielä.. Onneksi esimieheni oli kannustavampi. Tosin nyt minun täytyy miettiä tarkasti miten oikeasti jaksan sillä jos palaan liian aikasin töihin ja päätyisin uudestaan saikulle, saisin ruveta miettimään toista työtä. Itse viihdyn nykyisessä vaikka ei siivoojana toimiminen ole unelma ammatti mutta itse tykkään siitä. Huomenna on tarkoitus hoitoneuvottelussa päättää miten jatketaan. Kuuntelen itseäni ja lääkärin ja oma hoitajan mielipiteen. Vaikean valinnan edessä mutta se ratkaisee paljon..

Perjantaina tiesin vanhempieni tulevan käymään mutta en tiennyt että sisko ja sen tyttö tulevat myös. Ihana yllätys heiltä. Äiti päätti laittaa meidänkin pihaan muutamia kukkia. Isommalla porukalla päätettiin sitten grillata. Nyt on kukkaset purkeissa ja seuraavaksi olisi tarkoitus kasvimaata laittaa. Mukava toisaalta että sekin laitetaan kasaan isommalla porukolla. Perjantai ilta vierähtikin mukavasti vielä vieraitten lähdettyä kiviä kerätessä talon edustasta. Lauantaina oli tarkoitus aloittaa vähän betonin valua ja laittaa muutenki viime syksyistä piha rojektia. Oli mukava huomata että sitä jaksoi olla itsekkin mukana. Minulla oli hauskaa vaikka vähän fyysisesti oli rankkaa. Josko me saadaan tuo piha rojekti valmiiks ja päästäisiin jatkamaan talon sisälle remppoja. Sunnuntai on mennyt ruokaa laittaesa, itsetehtyjä lihapullia ja lohko pottuja. Olipas  pitkästä aikaa hyviä. Tuo ruuan laittokon on ollut minulla vähän jäissä kun en ole oikein jaksanut. Pikku hiljaa alkaa löytymään tekemisen ispistä. Nyt kun muistetaan silti että otan kevyesti. Ei minulla mihinkään kiire ole asiat menevät omalla painollaan. Kerrankin osaan nauttia siitä mitä saan aikaiseksi. 

Jätetään päätös minun jatkostani huomiselle. Huomenna saattaa olla minun vika päivä polilla. Itse ainakin viihdyin siellä. Nyt nautitaan vain kivasta kelistä ja ollaan ulkona.

kaksi pitkää empimisen vuotta takana

Tulipahan tänään käytyä muistelemassa vanhoja vuoteen 2012 ja siitä vähän eteen päin. Sain tajuta kuinka olen kuitenkin tahdosta huolimatta halunnut kieltää ongelmani alkoholin ja työn suhteen. En voi kuin itse todeta että minkälaisen matkan olen saanut tuosta päivästä tähänä hetkeen talsia. Matkaan mahtuu monia ala- ja ylämäkiä. Raskas se on ollut niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Onneksi minulla on ollut ihmisiä tuossa matkalla mukana jotka ovat tukeneet ja auttaneet minua eteen päin. Näitä ihmisiä arvostan niin paljon etten keksi sanaa sille kuinka minä olen onnellinen heistä. Itse olen saannt tehdä työn mutta yksin en olisi selvinnyt.

Minulle oli tarjottu monesti a-klinikkaa mutta olin kieltäytynyt siitä. Koin sen vähän ahdistavaksi. Miten nyt 19 vuotias voikaan kokea tarvitsevansa a-klinikkaa kun kuitenkin kieltää ettei ole suurta ongelmaa. Vähän vain join liikaa ja tiedostin sen. Tiesin silloin jo etten osaa siihen yhteen jättää juomista vaan meno karkaa saman tien lapasesta. Aloin käymään ehkäsevänpäihde työntekijän luonna vaikka monesti tuossa matkan varrella hänelle tokaisin etten enään tarvitse apua ja yritin luistaa karkuun tapaamisia. Ehkä yritin vain mennä karkuun asioita kuitenkin vaikka halusin saada asioita järjestykseen. Työntekijä kuitenkin stemppasi aina tulemaan uudestaan vaikka joskus kävimme enemmän keskustelua siitä että tulisinko enään sinne. Jollain ihmeellä hän on onnistunut saamaan minut paikalle. Tämä työntekijä on tässä vuosien varrella tullut minulle tärkeäksi ei vain pelkän asiaks suhteen kannalta. Hän on ensimmäinen jolle minä uskouduin oman pääni myllerrykset. Hän on ollut minun tuki ja turva. Hän sai minut jatkamaan tätä rosessia vaikka itse en aina uskonut itseeni. Hän on onnistunut pahimmissakin tilanteissa valamaan minuun uskoa että pystyn tähän.

Olimme pohtineet mikä saisi minut motivoimaan vähentämisen suhteen. Olin kertonut sen, että kummilikkani toimii motivaationa ja toimii tänäkin päivänä. Sillä minä voin antaa hänellle enemmän kun en ole humalassa. Pohdimme myös alkon vaikutusta minulle tärkeisiin asioihin. Olin listannut neljä tärkeää asiaa, joita olivat parisuhde, kummityttö, koulu ja oma elämän. Näistä koulun olen onnistunut kunnialla suorittamaan loppuun. Kummilikka on edelleen minulle yksi niistä tärkeistä asioista joista pidän kiinni. Parisuhteen ja oman elämän kanssa on opettelua mutta parempaan päin ollaan menossa. Olin kertonut kuinka minun on helpompaa olla sekaisin kuin seinäkello, ei tarvinut ajatella. Minun oli vaikeaa puhua omista asioistani mutta sitä taitoa olen opetellut tässä ja laskin minun ja maailman välistä muurin alas. Yritän kertoa enemmän omista tuntemuksistani ja ajatuksista. Ei se edelleenkään ole helppoa mutta en ainakaan enään haudo niitä itselläni. Juomista olin käyttänyt tapana rentoutua ja nollata nuppia. Eihän ongelmia juomalla saa pois. Sen sain oppia kantapään kautta kun huomasin omista ongelmista oli tullut iso möykky josta ei löytynyt päätä eikä häntää mistä sitä olisi purkamaan lähtenyt. Olin todennut, etteivät kaverini minua hylkäisi vaikka en joisi. Eivätkä sitä ole tehneet. Minulla on edelleen samat vanhat kaverit joiden kanssa olin juhlimassa. Nykyään vain itse olen selvinpäin. Olin vakuuttanut kuinka nämä myllerrykset päässäni eivät vaikuta arkeeni... Mitähän minä olen oikein ajatellut.. Minua oli epäilyttänyt monesti kuinka minuun suhtaudutaan kun en joisikaan. Keksin tekosyitä miksi en muka voinnut juoda. Minua kehotettiin kertomaan totuus. Minä vain suurensin omaa valheiden verkkoa. Olen onnistunut kasaamaan ongelmiani oikein urakalla silloin kun en ole halunnut itselleni niitä myöntää.

Olin suunnitellut ottavani töitä ja tekemistä enemmän jotta ei tarvitsisi juoda. Täältä ihan alusta lähtien olen tehnyt tiedostamattani tuon työhön suhtautumisen. Minua yritettiin jo tuolloin toppuutella etten uuvuttaisi itseäni työllä ja pakenisi asiota. Toin monesti esille ettei koulu ja työ ole yhdessä raskasta. Pystyisin selviämään molemmista. Tein kohtuuttoman pitkää päivää jo heti alkuun. Aamusta iltaan työn parissa, sitä rupeamaa olenkin tehnyt jo reilut 2 vuotta. En yhtään ihmettele enään itsekkään että olen nyt kuitti.
Olin tuonnut jo alussa esille nukkumiseen ja ruokahaluun liittyvät ongelmat. Minua oli useampaan otteeseen kehotettu miettimään omia jaksamisen rajoja. Minä hölmö ajattelin vain että kyllä tästä selvitään olenhan RUUPUNEN..
Olin tuonnut myöhemmin esille itsetuhoisuuteni vaikka sanoin etten enään moista tee mutta asiat tuppasivat vaivaamaan minua. Minun käyttäytymiseen tuli väkivaltaisuutta ja hermostuessa nyrkki heilui ja tavarat lenteli seinään. Koko ajan kaivoin hitaasti omaa kuoppaani kun en myöntänyt asioiden todellista laitaa itselleni. Yritin vain painaa eteenpäin kuin päätön kana.

 Tässä on lopputulos sain lopetettua alkoholin ja tällä hetkellä hoidatan masennusta. Olen saikulla, otan itselleni aikaa, yritän levätä. Kerätä palikoita paikalleen. Olen onnistunut muuttamaan toimintaani vaikka kantapään kautta olen saanut asiat oivaltaa. Silti ollaan tässä, vaikeuksien kautta voittajaksi. Helppoa tuo asioiden myöntäminen ei ole ollut. Se ei tapahtunut hetkessä, se vaati aikaa ja voimia. Onneksi minuun uskottiin vaikka itse olin luopua toivosta. Apua kannattaa hakea, se ei tee ihmisestä heikkoa tai huonoa. Itse saan olla onnellinen että olen tässä ja nyt edelleen, tulen olemaan myös jatkossakin. Minulla on paljon tärkeitä asioita elämässäni mistä en luovu. Nyt vain muistetaan antaa itselle aikaa, eikä kritisoida itseä, mennään päivä kerrallaan eteenpäin.

"Kuinka ihminen voikaan pienistä asioista olla onnellinen"