Meinas päivä kaatua romahdukseen.
Vietin leppoisan päivän polilla keskustellessa oma hoitajan kanssa ja iltapäivällä oli rentoutus ryhmä. Kerkesin poiketa a klinkkalla hakemassa antabuksetkin ja törmäsin terapeuttiini jonka kanssa vaihdettiin kuulumisia kun toinen halusi tietää missä mennään. Mukava häntä on tavata, ihanan kannustava on ollut koko tämän prosessin ajan. Mukavia ihmisiä olen tämän ohessa tavannut. Yhden lääkärin kanssa ei mennyt aluksi ajatukset yks yhteen mutta kyllä me muutaman tapaamisen jälkeen päästiin yhteis ymmärrykseen. Melkein kaikki ovat halunneet antaa palautetta minun sitoutumisesta ja motivaatiosta ja sanoneet minun olleen rohkea kun voin avoimesti puhua heille henkilökohtaisista asioista varsinkin kun he ovat minulle ventovieraita.
Tänään käytiin vähän läpi tunnehaittoja jotka jo tunnistinkin miten ne vaikuttavat kuten unen puute, nälkä, päihteet, ihmissuhderiidat, psyykkinen ja fyysinen kuorma. Nämä olen oppinut tässä lyhyessä ajassa tunnistamaan itsestäni. Helpompaa on huomata näiden vaikutus omaan toimintaan kun asiat ensin itse ymmärtää. Ennen painoin eteenpäin kuin päätön kana ja nykyään osaan pysähtyä ajattelemaan ja toimimaan itselleni parhaimmalla tavalla. Kun tuo perustus on kunnossa asioiden käsittelykin on vähän helpompaa. Enkä enää laiminlyö itseäni enkä ole niin ankara itselleni, annan aikaa näille varsinkin syömiselle ja nukkumiselle.
Minulta kysyttiin tapoja joita ennen olin käyttänyt tilanteissa joissa ahdistuu ja tuntuu että seinät kaatuu päälle. Noh hoitajalle kerrottuani mitä olin ennen tehnyt hän tokaisi että nyt alkaa opettelu aikuismaisesti asioiden käsittely. Ennen join nuppini täyteen, heittelin tavaroita seinään, hakkasin nyrkkiä seinään ja viiltelin. Eihän nuo mitään parhaita tapoja ollut mutta uusia tapoja kokeilen avoimin mielin.
Minun piti kuvata tilanteita joista ahdistun ja miltä tuntuu sillä hetkelle. Minä kuormitan itseäni liikaa psyykkisesti ja fyysisesti. Näistä tulee useimmiten ahdistus. Välillä sen kanssa on helpompaa olla ja välillä kaikki tuntuu vaikealta ja silloin minun tekee mieli luovuttaa.
Mietittiin tänään vähän saisinko kehitettyä itselleni mielikuvan tai turvapaikan johon voisin mennä ajatuksissani kun huomaan että nyt rupeaa ahdistamaan. Vaikeaa tuon miettiminen on kun en tiedä mikä minulle on tärkeää. On minulla asioita jotka tiedän olevan itselleni tärkeitä mutta miten luon niistä mielikuvan itselleni. Ehkä tämä selviää minulle jossain vaiheessa.
Turvalause tai tsemppilause, lause johon voisin turvautua. Olisi se aina mukana vaikka puhelimessa tai paperilla. Näitäkin olen kuullut ja sisäistänyt monia itselleni tämän prosessin aikana.
"Se ei ole heikko joka uskaltaa pyytää apua"
" vaikeuksien kautta voittajaksi"
"Helpoin tie ei ole aina reitti maaliin"
Lista on melko loputon, näistä on aina hyvä pitää kiinni. Niillä pääsee hyvin tilanteista yli kun itselleen muistuttaa että pystyn tähän.
Tietoisuustaitoharjoitus, tämä kuulosti vähän koomiselta mutta ideaa siinä oli. Tässä käytetään aisteja ja ollaan tässä hetkessä. Ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa, juuri siinä hetkessä missä ollan nyt. Harjoitella voi ihan vaikka kotiaskareissa, esim tiskatessa. Tunnustella tilannetta aisteilla, miettiä vaikka miltä kyseinen astia tuntuu, minkä muotoinen se on, minkä värinen se on jne. Tässä harjoituksessa ei tuomita itseä, ei tuomitsevia ajatuksia. Ei itse kritiikkiä, ei haittaa vaikka tuntuisi ettei osaa. Hölmöltä tuo kuulostaa mutta lupasin kokeilla, nyt etsitään itselle sopivan tuntuisia keinoja hallita ahdistusta.
Psyykkisesti kuormittava päivä takana mutta paljon on opittu uutta. Kyllä tämä tästä lähtee. Kotia päästyäni minulle luoteltiin samantien tehtävä listaa, käy kaupassa, postissa, tee ruokaa jne. Appiukkokin sai suuttumis kynnykseni sietorajoille. Olin taas vähällä ärähtää hänelle mutta olo oli siinä vaiheessa sietämättömän ahdistunut, olisi tehny mieli mennä maahan istumaan ja alkaa itkemään. Taas käytiin ahdistuksen huipussa. Lähdin kauppaan ja kasasin itseäni autossa. Itkuhan siinä pääsi, ei vain kyennyt nousemaan autosta. Yritin ajatella mukavia asioita mutta se ahdistuksen tunne oli taas niin voimakas etten kyennyt ajattelemaan mitään mukavaa.
Lievitystä sain tähän oman koira terapeuttini kanssa ja lähdin ulos. Mieli koheni vähän paremmaksi. Olen kyllä onnellinen että elämässäni on tuo minulle suunnattoman tärkeä koira.
Taas on menossa vaikeampi masennus jakso mutta onneksi tunnistan itse oireita ja voin yrittää lievittää niitä.
Kunhan en ole itselleni ankara ja annan itselleni aikaa.
Näihin tunnelmiin päättyy tämä postaus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti