Parempaan suuntaan

Tänään tajusin että kyllä minä uskon taas pystyväni selviämään ongelmistani. Huomasin myös sen vanhan iloisen minän, nautin elämästäni. Mitään en varsinaisesti vaihtaisi, minulla on kaikkea mitä voin toivoa. On taas noustu kuopasta ylöspäin. Taistelija, en luovuta vaikka välillä kaikki kaatuu päälle. Jaksan yrittää, minun ei tarvitse yksin tästä selvitä. Minä tein ensimmäisen askeleen kun myönsin ongelmani ja hain apua. Tätä en kadu vaikka helppoa se ei ollut. Nämä vastoin käymiset ovat kasvattaneet minua ihmisenä.
Päivän purussa sanoin etten muista milloin viimeksi olisi ollut näin hyvä fiilis. Tiedän että selviän noista ahdistus jutuista ilman että tuhoaisin itseni joko juomalla tai itsetuhoisuudella. Tämä viimeisin ahdistus kokemus kesti melkein kuukauden. Taistelin mielihalua vastaan ja melkein luovutin. Taas tulee esille kuinka iso apu oli siitä että otin avun vastaan. Ei ihmisen kannata jäädä yksin. Aina on joku joka välittää ja haluaa auttaa. Nämä ovat kullan arvoisia, minä olen välillä itseeni uskon kanssa luovuttanut mutta sen olen keinolla tai toisella takaisin saannut.
Miksi ihminen tahtoo rypeä negatiivisissa ajatuksissa, en tiedä mutta olen taas yhtä kokemusta rikkaampi.
Olen ylpeä siitä että olen myöntänyt ongelmani.
Ongelmista voi päästä eroon mutta se vaatii itseltä paljon. Minun pääni on ollut viime aikoina koetuksella mutta niistä on selvitty. Täytyy vain uskoa itseensä. Minä olen pitkästä aikaa aidosti onnellinen. Päihde ongelma ei ole minulla enää päälimmäinen, 9 kk selvää kautta takana yhdellä repsahdukselle mutta tunnistan oman retkahdus prosessini. Mielihaluja osaan hallita. Nämä olen tuon 9 kk aikana oppinut, tunnistan omia heikkouksiani. Tietyissä tilanteissa tarvitsen muilta apua  mutta olennaista on itse tunnistaa ajoissa ja hankkia siihen apua.
En sano etteikö vaikeita päiviä vieläkin tulisi eteen, nehän kuuluvat elämään. Niistä opitaan selviämään.

Minä olen liian kauan ollut omissa oloissani. Olen oppinut tässä näyttämään tunteita ja puhumaan ajatuksistani. Paljon kevyempi on olla kun näitä jakaa jonkun toisen kanssa. En enää panttaa kaikkea itselle ja yritä yksin pärjätä. Se ei tee minusta heikkoa jos mm romahtelen tunteitteni kanssa. Olen vain ihminen minun kuuluu tuntea tunteita, oppia käsittelemään niitä. Ikävä on tällä hetkelle päälimmäinen tunne. Kauan olen yrittänyt selvitä yksin, olen työntänyt tärkeitä ihmisiä pois tajuamatta sitä. Minä tarvitsen heitä, haluan viettää jatkossa heidän kanssaan aikaa, nauttia elämästä. En ole enää se "huoleton kaveri" minäkin osaan näyttää miltä minusta tuntuu.

Tällä hetkellä olen vain onnellinen siitä mitä on tulossa ja mitä minulla on. Mennyt on mennyttä. Tulevaan voin vain vaikuttaa.

Ahdistus huipussaan ja kuntoutukseen yritän tottua

3 päivä alkaa päihdekuntoutuksessa, mitä enemmän täällä on sitä enemmän minua rupeaa ahdistamaan. Hajoilen vähän väliä. Aamuisin meillä on ollut ryhmä jossa käydään alkon käyttöä läpi ja turistaan siitä.. ihan ok, minä olen itse enemmänkin seuraillut muita. Päivään sisältyy myös ohjuri jossa käydään ohjaajan kanssa kaksin asioita läpi. Ahdistava tuo ohjaaja..

Ehkä minä en luovuta nyt heti tämän kanssa vaan yritän olla sen viikon edes täällä jos saisin jotain irti. Mitähän sanomista minulle tulee jos ilmoitan että haluan pois. Miettinyt että olenkohan nyt kuitenkaan oikeassa paikassa. Opetetaan ainakin hallitsemaan tilanteet joissa minun tekisi mieli vetää perseet.. en tiedä pystynkö olemaan tämän ahdistuksen kanssa. Ainakaan täällä ei ole mahdollista juoda, eikä minun ole tehnyt kylläkään mieli edes. Ehkä pääsen siitä halusta eroon. Sen tiedän ettei se mikään ratkaisu ole, muutenkin yrittää päästä eroon siitä ajatuksesta että retkahtaminen olisi viimeinen tekoni. Siitä kun luovun niin nämäkin laskevat varmaan minut helpommin pois täältä.
Eikö riitä että olin melkein 2 viikkoa osastolla ja nyt jos täällä edes viikon sinnittelee.. sitten mietiä mitä seuraavaksi. Ahdistus vain pahenee. Se tosin voi johtua raskaudesta melko paljon ja siitä että olen alkanut käsittelemään asioita.. eilen sentään sain tietää iloisia uutisia ja että lapsi olisi terve. Mikä helpotus, vaikka asiaa en hirveästi ollut miettinyt etteikö lapsi olisi terve. Halusin vain sulkea sen, asialle ei voinnut mitään joten miksikä siitä ressaisi.

Ahdistuksesta kun pääsisin eroon niin tämäkin olisi helpompaa. En tiedä mihin tässä vielä joutuu mutta yritetään katsoa eteenpäin. Minä yritän asennoitua siihen että tästä kuntoutuksesta on minulle hyötyä. Rankkoja nämä päivät ainakin on tämän masennuksen takia. Yritän olla muitten kanssa, en halua linnottautua mutta välillä on pakko.

Ehkä tämä tästä. Kaikki ne jotka ovat olleet tukenani ulkopuolisista ovat lomilla. Olisi helpompaa jos saisin purkaa heille päätäni. Mennään päivä kerrallaan ja toivotaan että tämä olokin vähän helpottaisi.

Hepuli

Huoh, miksi ihminen ei osaa tunteitaan näyttää. Tämäkin olisi helpompaa jos ei olisi montaa asiaa mietittävänä. Yksi asia kerrallaan mutta kaikkea lapsivesipunktiosta päihdekuntoutukseen. Muutamat muutkin asiat pitäisi tällä viikolla hoitaa.. liikaa kaikkea ja nuppi ihan pyörällä.

Tänään olikin aamulla lääkärin kierto jossa minullekki sanottiin että pitäisi itse puolisolle kertoa miksi olen täällä. Minähän en tiedä mitä sanoisin. Koko paritapaaminen ahdistaa.
Sitten päädyinkin kahden sossun eteen jossa piti keskustella päihde kuntoutuksen paikasta johon pääsisin jo tällä viikolla. Tähän mennessä nuppi oli jo sen verran pihalla että sain purra hammasta että pysyin kasassa. Kesken tuon sossun tapaamisen minun olikin pakko poistua paikalta sillä hajosin. Ahdistus oli aivan järjetön. Menin vessaan piiloon koska en keksinyt muutakaan paikkaa jossa saisin olla yksin. Vastuu hoitaja kylläkin sinne vähän ajan päästä perässä tuli. Hän oli onnellinen että hajosin sillä hänkin näki sen kuinka paha minulla on olla. Näitä hajoamisia olen yrittänyt välttää mutta aina vain tekee vaikeampaa..
Vessassa vierähtikin pari tuntia ennen kuin ulos suostuin tulemaan. Tämän jälkeen psykologi etsi minut. Hän huomasi että minulla oli hirveä olla mutta ei ollut vielä tietoinen mitä päivällä oli tapahtunut. Vähän sain valotettua tätä ja hän ei piinannut sen enempää minua vaan sopi toiselle päivälle tapaamisen..

Ihan järkyttävää tämmöinen. Nyt taas nousee esille huumori. En tavallisesti näytä pahaa oloani mutta en enää tiedä kauan jaksan tätä. Olen ihan loppu. Uskonko että tämä muuttuu vielä paremmaksi? En tiedä, kaikki riippuu nyt jaksamisesta. Jaksanko enää yrittää. Yhdellä asialla pääsen vain eteenpäin ja yritän. Lupaus jonka tein siskolleni. Siitäkin alkaa olemaan vaikea pitää kiinni.
Kuinka kauan minun on jaksettava yrittää, usko minulla on ainakin loppu...

"Turvassa"

Osastollehan suostuin lähtemään, ei se kotona oleminen ollutkaan ihan järkevä ratkaisu viikon osastolla olon jälkeen.. noh nyt ollaan suljettujen ovien takana "turvassa". Onnekseni sama vanha, tuttu paikka. Ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta vaan kertoa parin viikon tapahtumat. Silti osaavat esittää kysymyksensä niin että ne tuntuivat ilkeiltä, yritä siinä nyt hammasta purra jotta välttäisin saman kuin muutama viikko sitten. En halua sitä hepulia, en halua itkeä noiden edessä..

Eilen palasin iltapäivällä osastolle. Ovella vielä mietin että astunko sisään vai luistanko.. itseä siinä sai keräillä ja lampsia tutulle ovelle. Helpotushan täällä on olla mutta silti haluaisin pois. Tänään hetki sitten tapasin lääkärin, se oli sentään viime kerrasta vaihtunut. "Kyllä minä nään että sinulla on paha olla" tokaisi toinen kysellessään minun ajatuksia tämän parin viikon ajalta. Kai sen tyhmempikin huomasi, tuijotin omia kenkiäni tai sitten jotain pistettä seinällä.. katse kontakti teki pahaa vaikka yritin sitäkin. Sen verran pahaa tekeviä kysymyksiä että purin hammasta, räpyttelin silmiä ja hiki pukkas pintaan.. tapaamisen jälkeen paitani liimautui ihoon kiinni..
"voin kyseenalaistaa oman olemassa olon, en tiedä kauanko jaksan enää yrittää.."
"Mikä estää"
"Lupaus, jonka annoin siskolleni. Olen tässä nyt ja jatkossakin"
Sitä en tahdo rikkoa mutta ei tässä ole kyse enää tahdonvoimasta. Minä vain yritän, yritän mennä päivä kerrallaan mutta ei siitä mitään meinaa tulla..vetäisin pääni täyteen jos en tietäisi sen olevan väärin...
Tekisi mieli itkeä, huutaa, raivota mutta en kykene siihen. Olen vain kuori joka alkaa olemaan tyhjä sisältä.. en välitä enää juuri mistään, millään ei ole väliä. Teoillani saisin aikaan vain hirveän syyllisyyden aikaiseksi..
Sen kanssa en voisi olla, pienempi paha tämä on kun linnottaudun omaan kurjaan oloon. Yksin on paljon helpompi olla.

Osastollekko

Olisko osasto sittenkin parempi paikka? Eilisen tyypin mielipide oli vahvasti sitä mieltä että menisin takaisin, liian lyhyen ajan olin siellä. En kielläkkään tuota.. Eilen toinen sanoi ettei grillaa minua, aloitti mukavasti jollain kortti jutulla tapaamisen. Tarkoituksena oli etsiä piirteitä itsestä, helppoja ja vaikeita. Tämän jälkeen hän käänsikin asian minun olooni. Toinen piirteli söpöjä kuvia fläppitaululle ja totesi ettei tuo piirtäminen hänen vahvuuksiaan ole. Sen kyllä huomasi mutta saipahan siinä kohtaa ajatuksia muualle hetkeksi..
"Miksi en halua näyttää tunteita, ei minun tarvitse tästä yksin selvitä jne." Miksi en voi sisäistää näitä ainasia lauseita. Miksi yritän rämpiä yksin..

Äsken polin hoitaja kyseli viikonlopusta ja minun ja tämän toisen tapaamisesta. Häntä huoletti koska olin antanut melko alhaisen arvosanan sille miten minä jaksan. En pystynyt suutani aukomaan, sain purra hammasta ettei taas tule uusintaa romahuksesta toisen edessä.  Huomasihan tämä kuinka yritin olla niin että kaikki on ok mut sen verran sain räpytellä silmiä ja katsoa jonnekkin muualle että semmonen joka minua ei tuntisikaan huomaisi sen pahan olon.
Tänään menisin osastolle, menisi kauheaksi säädöksi. Josko huomenna mietitään uusiksi tämä varautuisin aamulla raahaamaan kamat mukanani tullessani päiväpolille.. En minä tiedä mitä minun pitäisi ajatella.. miten kerron tästä kotona, edellinenkin reissu vei suhdetta vähän kiikun kaakun.. ehkä tällä kertaa toisen on mukavempi minulta kuulla mihin olisin menossa.. en minä kotoa pois halua, ei se olokaan siellä parane.. päihde kuntoutus on ehkä vähän väärä paikka tässä välissä vaikka hyötyä siitäkin olisi mutta voisihan sitä vähän siirtää kauemmaksi.
Mikähän tässä olisi järkevintä, päätöksen teko on vaikeaa.. floppihan tässä on edessä..

Tylsimys

Hmm... viikonloppu edessä, eikä moinen enää kiinnosta. Kohta 4 kk ollut sairaslomalla, alussa sitä jaksoi kaikennäköistä pientä mukavaa puuhata. Ei edes osannut paikallaan olla ja nykyään en muuta teekkään. Jos päiväpolilla en olisi ollut niin en varmaan suihkuunkaan olisi päätynyt. Jotkut sanovat minua laiskaksi mutta minkä sille tekee jos mielenkiinto on kadonnut. Tällä viikolla siukku ja serkku tekivät piipahuksen meillä, olikin ainut kerta kun ihmisten kanssa olin tekemisissä. Vähän minustakin naurua irtosi mutta väsynyt olin heidän lähettyään. Joka päivä ainakin kerran olen hajonnut. Yksinkertaisesti paha olo vain tulee..

Päiväpolille palattuani osaston jälkeen mietin edelleenkin että olisiko minun pitänyt jäädä osastolle pidemmäksi aikaa. Mietin vain olutta ja perseiden vetämistä. Saanko nollata kaiken, ehkä teko jäisi viimeiseksi tai jos ei niin omantunnon tuska olisi niin suuri että petin itseni ja muutamat muut jotka vielä jaksavat uskoa minuun. Itse en itseeni usko.
Polilla työntekijäni vaihtui, tämän kanssa en puhu ahdistuksesta jota tunnen tälläkin hetkellä. Tänään hän kysyi ekan kerran ahdistuksesta ja sanoinkin hänelle että vähän väliä olen ahdistunut. Enemmän häntä kiinnosti miten selviän siitä kun ei minulla ole lääkitystäkään enää. "Se tulee ja menee" sitä en sanonut että itkuhan siinä tulee, olin minä liikenteessä tai kotona, silmät punasena sitä saa olla.. en edes halua puhua tuosta tuon työntekijän kanssa kun pelkään että hajoan taas jonkun edessä.. minun ei pitäisi padota näitä itselleni, hajoan jossain vaiheessa taas ja sitten ollaankin taas alkupisteessä niin syvällä että on toivoton ja turha olo.
Tuo järkkäsi tällekkin viikonlopulle minulle soitto ajan jolloin joku heppu soittelee ja kyselee vointia ja tekemisiä. Puhelimessakin sitä on helpompi hajota. Toinen ei nää minua mutta ehkä kuulee äänestä ettei kaikki ole ok.. en minä jaksa tätä, yksin olen melkein koko ajan. Toinen voivottelee että miten minä sillein, olenko aina ollut näin omissa oloissa oleva. En ole, minulla oli joskus kaverit joiden kanssa vietin aikaa, nautin heidän kanssa olosta. Enää ei innosta sekään, ajatukset ovat sen verran negatiivisia etten halua olla heidän kanssaan. Tästä kärsin nyt ja myöhemminkin. Saanko enää kiinni siitä että minullakin olisi hauskaa ja nauttisin toisten seurasta.

Kuulen siitä kuinka minun pitäisi vähän ryhdistäytyä mutta miten senkin tekee kun mikään ei kiinnosta.. Olen laiska, en tee muuta kuin makaan sohvalla.. ei nuo ainakaan vointia kohenna. Tahdon vain olla yksin. Tekisi mieli itseään satuttaa fyysisesti, henkisesti olen jo ihan romuna. En tiedä onko tuosta suunnitteilla olevasta päihde kuntoutuksesta apua mutta saanpahan aikaa pohtia sitä missä mennään. Juomisen halu on kova mutta se on tässä tilanteessa väärin, en ole enää vain itsestäni vastuussa. Minun pitäisi olla iloinen tuosta toisesta mutta en osaa.. Toisia työntekijöitä se huollettaa ja tarjoavat apua ja tukea. Kivahan tuo on etteivät nämä minua yksin jätä, ehkä saan kasattua itseni siihen että voin kertoa minun ajatukset asiasta vaikka aina vetoon etten ole ajatellut asiaa mutta kyllähän se ajatuksissa on. Kukaan ei onneksi vaadi että minun pitäisi avata suuni vaan antavat minun omalla tahilla asioita avata heillekkin. Kyllähän moni sanoo etteivät ne minun ajatuksiani lue mutta he näkevät pahan olon. Sitä en pysty enää piilottamaan.

Ehkä joskus tämäkin olisi paremmalla puolella. Olen miettinyt mitähän tuo työntekijä mahtaisi ajatella jos hänelle saisin sanottua etten vain jaksa enää.. ensi viikolla saan kuulla lisää tuosta kuntoutus hommasta. Toivottavasti pääsisin moiseen mukaan mahdollisimman nopeasti. Töistä olen ainakin vuoden poissa, onneksi pomo oli suopea tälle. Enää ei tarvitse sillä päätä vaivata. Mietitään sitä lähempänä että töihin palatessani jatkanko heillä vai jossain muualla.
Keli olisi mitä mukavin mutta olen taas niin väsynyt että sänky kutsuisi. Ehkä menen toviksi pitkäkseen ja mietin uudestaa tekemisiä. Tai sitten vain olen..

Ajattelu sattuu

Hammasta purraan, pysyn kasassa.. yritetään olla "kova", en itke.. haluan ajatella positiivisesti mutta se on ihan helvetin vaikeaa. "Kyllä minä tässä pysyn, täytyy vain toivoa että tähän risukasaan paistaisi vähän edes valoa." Miksi en saa mistään kiinni, paha olla. Osastolla olisin voinnut olla ehkä pidempään kuin viikon. Ehkä oli virhe lähteä sieltä. Maanantaina takaisin avopuolelle, ehkä tämä helpottaa. Aina kun pitäisi jotain ajatella, saa se silmät kostumaan. Torstain jälkeen kun minut murrettiin, sai se minut herkille. Itkisin mutta sekin tekee pahaa..

Ennen kuin sain lääkäriltä luvan lähteä osastolta, vaikka ne vakuuttivat minulle etteivät he pidä minua väkisin siellä. Lääkäri tokaisi minulle että vaikutan sen verran kiltiltä ihmiseltä etten voisi elää sen kanssa jos menisin juomaan. Oikeaanhan hän osui. Purin hammasta ja nyökkäsin. Ajattelin itsekseni että kyllähän asia noin on. Se pelottaakin siinä jos menisin idioottina korkkaamaan, mitä sitten tapahtuisi.. en halua ajatella sitä, yritän pistää vastaan koko ajatukselle. Osastolla sain olla tosin vetäydyin yksin ja yritin hymyillä hoitajille mutta kaikkihan ne näkivät että minulla on paha olla. Yritin jutella avoimesti mutta joissain asioissa halusin vetäytyä "kuoren taakse". Joistain asioista puhuminen on vaikeaa, sillä ne saavat minut herkille. Normaaliahan se olisi jos tunteeni näyttäisin mutta jostain syystä yritän pitää ne sisälläni.

Tänään sain käydä vähän sellaisessa päivystys tyyppisessä psykan puolella. Vaihteeksi oli eri ihminen joka asioitani kyseli. Oli lukenut minun tiedot mutta halusi silti kysyä asiat uudestaan minulta. Yritin olla taas avoin mutta huomasihan hän että olen alavireinen. Tilanteestani hän ymmärsi sen että tässä on isoja asioita joihin en vielä saa varmuutta ja ymmärrettävää on että yritän sivuuttaa niitä toistaiseksi. Mitä sitten kun saan vastauksen näihin meneekö minun elämä palasiksi lopullisesti, miten selviän niistä.. yritän olla ajattelematta mitään pahimmasta päästä mutta väistämättähän se tulee mieleen.. helppoa minun kengissä ei ole..
Lähtiessäni tuolta hoitaja tokaisi että noh meneppäs elämään ja jos huomenna tulee jotain niin laita vaikka viestiä niin soitan takaisin jos et itse saa soitettua. Tähän yritin vitsillä vastata että yritetään. En edes pysty huumoria heittämään niin ettei se tunnu pahalta.
Maanantaita kauhulla odottaen jos tämä itkun tuhraaminen ei lopu. En haluaisi taas hajota noiden edessä. Vaikkakin he huomaavat heti ettei minulla ole kaikki ok. En edes pysty sanomaan että kaikki olisi ok vaan sanon että kyllähän tämä menettelee. Yritetään vain eteenpäin mennä, päivä kerrallaan.

Sisällä kököttämistä

6 päivää takana harmaiden seinien tuijottelua.. Tänään olikin ohjelmassa joku keskustelu tuokio jatkosta, päihde hoitosuunnittelua. Saa nähdä päädynkö jonnekkin toiselle puolelle suomea pähdekuntoutukseen. Pöh, tyhmältä ajatus minusta kuulosti kun tätä vaihtoehtoa esitettiin. Tosin tässä tilanteessa ei ole hirveästi vaihtoehtoja kun en voi taata että kun seuraavan kerran tulee romahdus että joisin. Torstainen romahdus oli minulle liikaa ja varsinkin se etten onnistunut tunteita pitämään itselläni. Voimavarani ovat melkoisen loppu.
Onneksi ei sentään tarvitse ihan yksin tätä tehdä, ulkopuolisten apu ja tuki on ollut korvaamatonta. Tosin on minulla lähi piirissäni niitä jotka viitsivät tukea mutta ei kovin montaa. Nämä henkilöt ovat minulle suunnattoman tärkeitä.
Palautteena sain kuunnella kuinka päättäväinen olen ollut, isoja asioita muuttanut ja lopettanut. Totta, mutta kaiken on saanut yksin tehdä. Silloin kuin päätin lopettaa juomisen, moni ei uskonut sitä tai nauroivat minulle. Harva minuun uskoi.
Onneksi minua ei jätetä täysin yksin. Monen sorttista apua ja tukea on minulle tarjottu. Pitäisi vain päättää mitä sitä tarvitsee ja mihin lähtee mukaan. Mikään ei ole pakollista. Tosin välillä tätä osastolla olo kiroan. Tännekkin suostuin lähtemään vapaa ehtoisesti. Kyllä tästä oman hyötynsä on saannut vaikkakin yritän olla asioita ajattelematta. Liikaa kaikkea jota en ajatellut, patosin nuppiini taas tarpeeksi tavaraa ja tässä tulos.. Asiat ovat tällä kertaa minulle liian haastavia, vaikeita sanotettavaksi. Siitä ehkä johtuu että minut murrettiin torstaina. Nyt on vain asioihin löydettävä ratkaisut ja jotain millä jaksaa yrittää. Helppoa tästä ei tule mutta kai se on vain yritettävä.
Otettava ulkopuolisilta apu vastaan vaikka itsekkään en kaikista jutuista niin pidä.

Jos tämä selvänä pysyminen vaatii sen että on lähdettävä päihdekuntoutukseen nii kai se sit on vain edessä. En minä halua korkata mutta joskus se vaihtoehto tuntuu nii järjettömän helpolta. Tosin en minä sen ratkaisun kanssakaan enää pystyisi olemaan sinut... nyt mennään niin kiikunkaakun kun vain voi. Huonenna on edessä hoitoneuvottelu josta ehkä selviää minullekkin että kauan tämä osasto touhu jatkuu ja mitä ne meinaavat minun kanssa. En saa itseäni edes tuonne yhteisiin tiloihin vaan tuijottelen päivästä toiseen seiniä, saatan nukahtaa pitkikin päivää tai sitten en. Ainakin saa vain olla ettei ole kukaa  kitisemässä etten tee mitään. Tästä pitäisi vain itsensä vielä ylös saada.
"Asioilla on tapana järjestyä" yritän uskoa tuohon edelleen mutta vaikeaa se on :)