perjantai 12. kesäkuuta 2015

Ajatusten vanki

Ajattelua muttei puhetta... Taas vain emmin onko tässä mitään järkeä ylläpitää parisuhdetta, olisiko asiat paremmin jos lähtisin omia polkuja kulkemaan.. Miksi ajatukset on niin helvetin vaikeita sanoa ääneen.. tosin ei minua kuunneltaisi, sen olen huomannut. Pitäisikö minun sortua johonkin paheeseen jotta minut huomattaisiin?
En haluaisi heittää tekemääni työtä viemäriin jolla olen edelleen tässä ja parempi vointisena kuin aikoihin.. Luovutin tuon toisen suhteen, luottamuskaan ei ole nousu suuntainen. En pääse yli siitä että toinen petti, eikä voinut tuoda aikaisemmin esille että tämmöinen oli kierroksessa. Yksin se ei ole toisen vika mutta minkä minä sille mahdoin että kävin läpi päänsisäistä helvettiä ja elämän halua oli kadoksissa.

Sen olen huomannut ettei minua arvosteta taikka tueta. Se mitä koin viime vuonna, sain kokea sen melko yksin. Muutamat olivat tukena ja auttoivat eteenpäin. Eniten olisin tuolta yhdeltä sitä toivonut mutta eih. Vieläkin koen itseni yksinäiseksi, olen saanut pojan hoitaa ja muutkin asiat mutta koskaan en ole arvostusta siitä saannut. Minut on hyllytetty. Minulla ei ole merkitystä.

Tekisi mieli itkeä, purkaa oloa johonkin. En haluaisi tuntea tämmöistä yksinäisyyttä. Minulla on ystäviä ja muita mutta jostain syystä kartan heitä. En haluaisi näyttää sitä kuinka pahalta tämä tilanne minusta tuntuu. Viimeksi kun minulta kysyttiin että miltä minusta tuntuu tämä tilanne, tokaisin kysyjälle että tähän sopeutuu. (Tässä vaiheessa käteni alkoi täristä, en halunnut murtua) mietin että kauanko tätä jaksan, poikaamme katsoessa muistan miksi olen tässä. Välillä toivon etten olisi näin pitkälle tätä päästänyt vaan olisin "hypännyt kaivoon" kun siihen oli tilaisuus. Nyt saan elää tämän syyllisyyden kanssa. Täytyy vain itseä muistuttaa miksi olen edelleen tässä, mitä minulla on muille annettavaa ja ennen kaikkea itselleni ja pojalleni.

Tunnen itseni täysin nollaksi.