Taas osasto kutsui... kellään ei ole tietoa millon pääsen pois. Pitäisinkö roolia vai näyttäisinkö mitä rakennetun muurin takana piilee? Siinä vasta kysymys pohdittavaksi..
En sentään päässyt niin pahaan jamaan kuin edellisellä kerralla mutta lähellä se oli.
Lääkityksellä, reilulla kädellä halusin vain nukkua maanantaina yli, tämän sanoin psykiatrillekkin kun kysyi miksi tein niin kuin tein. Enhän minä voinnut kuin naureskella asialle sillä minusta tuntui siltä että leviä palasiksi jos en saa itseäni kasassa pidettyä..
Mihin helvettiin olen itseni laskenut. Tuntuu että melko yksin saan tästä rämpiä ylös, ystävät jätän, haluisin vain luovuttaa mut jostain viellä jostain löytyy voimaa jotta taistelen vaikka säälittäväksi tämä touhu on menny...
Olen hukassa, jotain hyvää olen löytänyt tähän elämään. Outoa tuntea arvostusta ja välittämistä toiselta. En osaa suhtautua moiseen, joudun opettelemaan moisen taidon.
Haluaisin vain kadota. Liikaa asioita joissa painaa kysymys merkki. Jos en ottaisi ulkopuolista apua vastaan en olisi enää tässä.. vaikka senkin suhteen välillä tulee pelleiltyä....
Kotia en enää voi palata, en halua. Ahdistun ja toivoisin olevani jossain muualla. Osastolle tullessani minulle sanottiin että olisi hyvä pysähtyä hetkeks, jos minä pysähyn niin romahan palasiksi. Siitä ylös en tiedä miten pääsen..
Uskottelen itselleni kuinka kukaan ei välitä minusta jotta minun olisi helpompi heittää hanskat tiskiin....
Perkele kub on asiat pielessä....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti