torstai 7. tammikuuta 2016

Osasto elämää

Hmm.. psykan osastolla oltu kohta 1,5 kk ja mitään ei ole aikaiseksi saatu. Suurimman osan päivistä olen ollut omissa oloissani tai potilastovereiden kanssa touhuttu omia joista on aina tullut noottia ja valitusta. Mitä kummaa sitä täälläkin tekee kun ei ole minkään tason tekemistä.
Olet hiljaa tai puhut porukassa, kaikki on väärin... nooh tällä mennään mitä tarjotaan.
Minun pitäisi keskittyä ihteeni ja purkaa "möykkyjä" jotka aiheuttavat ahdistuksen sun muut oireet. Miten minä senki teen kun pelkään edelleen toisten edessä murtumista. Exää en edes halua nähdä taikka olla puheissa toisen kanssa. Sillä koko ajatus sattuu, ei ole enää oikein ketään johon luottaisin. Olen vähän yksinäinen, padon ajatukset nuppini sisään.
Mietin millainen äiti minun pitäisi olla, haluanko olla enää äiti, tästä tulee syyllisyys. Minulla on ihana poika jota rakastan koko sydämmestäni mutta mitä hänkin isona ajattelee kun alkaa ymmärtämään asioita. Äiti on joko psyykkisesti sairas taikka äitiä ei enää olekkaan. En tiedä mitä voin sanoa lastensuojelulle jotta huoltajuus pysyisi minullakin. ..
Illalla mennessäni nukkumaan mietin josko pussin laittaisin päähäni, joko aamulla herään tai en... hirveitä ajatuksia, joita en tiedä onko ne vain ajatuksia vai voiko ne käydä toteen...

Pitäisi löytää taas se mikä saa minut tuntemaan onnelliselta ja jaksamaan. Painaa eteen päin. Löytää rohkeutta muuttaa asioita joita voin ja hyväksyä asiat joille en voi mitään. Löytää oma polku ja ketä seurata mutta osata kääntää suuntaa jos on tarvis.  Anteeksi en pysty antamaan muutamalle ihmiselle, minua on loukattu ja satutettu jonka takia en pysty ihmisiin luottamaan. Seison reunalla.
Lentäisin korkealle mutta minulta puuttuu siivet. Juoksisin niin kauas kuin jalat kantaa. Enhän minä voi loputtomiin juosta karkuun, mutten uskalla kohdata asioita.

Hätähuuto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti