"Pidetään sinun hoito jakso lyhyenä", sanoi kerran lääkäri. Kohta kolmatta viikkoa ollut suljetulla..
Ainakin puhun rehellisesti mitkä on fiilikset ja suunnitelmat. Tässä tapauksessa toden puhuminen näyttää vain siirtävän kotiin pääsyäni. Mitä tahansa sanon tai teen niin se tuntuu aina väärältä.
Viikonlopusta sin perjantaista lauantaihin olla kotilomilla. Perjantaista tiesin ennen kuin lähdin, että palikat menee viimeistään illalla sekaisin.. kaksi tuntia kerkesin touhuta omiani ja sen jälkeen juoksin kämppää ympäri ja purin sohvan nurkassa tyynyä.. Ajatus oli ennen lomille lähteä se että perjantaina kerkeen itseäni satuttamaan kun olen yksin. Onnekseni pidin sen kurissa ja palasinkin perjantai illasta takaisin osastolle. Vitutuksen ja helpotuksen saattelemana.. "teit aivan oikein kun tulit takaisin" sanottiin mutta ei se aivan tuntunut oikealta..
Lauantai olikin parempi päivä sillä sain olla poikani kanssa. Ihana päivä tuli viettyä pitkästä aikaa mutta auta armias kun kello tuli sen verran että jouduin luopumaan pojasta. Sain muistutuksen minkä takia minä olin luopumassa elämästäni. Se eron hetkinen tunne on minulle joka kerta enemmän ja enemmän vaikeampaa. Tuntuu kuin revittäisiin palasiksi ja heitetään roskiin. Seuraavaa tapaamista en edes tiedä ja sehän raastaa lisää.. Elämälläni on ainakin yksi hyvä tarkoitus, olla äiti. Siitäkin tehdään vain nii perhanan vaikeaa kun haluaisin vain enemmän aikaa toisen kanssa..
Osastolla olen joutunut siirtämään sivumpaan tuota itsemurhan harkintaa sillä nämä ovat yrittäneet saada minua ajattelemaan positiivisemmin tehtävillään. Ainakin sanoitan asioita nykyään enemmän, ei oikeastaan ole väliä kuka tekee kysymykset sillä minä pyrin vastaaman jotain muuta kuin en tiedä tai tässähän tämä.
Minulla on haaveita, tavotteita ja suunnitelmia mutta silti haudon "pilven reunalle pääsyä". En kylläkään usko mokomaan että voisin katsella pilven reunalta maailmaa taikka tuon puoleiseen elämään.
En enää vain tiedä mitä tekisin kun ei minua tunnu kukaan kuuntelevan ja siltä patistetaan kertomaan omat mielipiteet asioista. En jaksa enää palata samaan sontaan joka odottaa tuon suljetun oven takana. Ehkä minun pitäisi ajatella "vapaaksi" pääsystä positiivisemmin vaikka kaikki yrittävät auttaa asioissa jottei minun tarvitsisi yksin rämpiä. Minä en vain enää yksinkertaisesti tiedä keneen luottaisin tai uskoisin toisten sanoja.
Enemmän päiviini kuuluu tuskaa kuin iloa. Haluaisin vain pois, en tiedä elävänä vai kuolleena. En jaksa enää itkeä, uneen en pääse vaikka kuinka väsyttäisin itseni.
Jotkut arvostavat elämääni mutta minä en enää. Ihanimmista elämän tehtävistä oli kasvattaa ja huolehtia pojasta, mutta sekin viedään käsistä. Syyttäisin itseäni mutta sitäkään en jaksa tehdä. Olen todentotta aivan loppu en tiedä mitä ajattelisin tai tekisin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti