Ensimmäinen viikko kotona osaston jälkeen, osittain epävarma ja varma luottamus ihteensä...
Ajatukset pyörivät laidasta laitaan, kerran sortunut itsetuhon puolelle.. "khyllä minä selviän". Pahimpia ovat edelleen pojasta eroamiset. Miksi en voi olla täys päiväisesti toisen kanssa? Kuka senkin kieltää...? Hanurista sanon minä...
Päivärytmiä kasassa yritetään pitää, syömiset ja ulkoilut. Onneksi on edes koira kotona. Vklpu vierähtikin isossa porukassa ja neljä serkusta pääsi olemaan keskenään. Lastentapahtumaa ja hevostelua :)
Elämän parhaita paloja, näitä muistoja vaalien. Aloitin pitämään kirjaa jossa katson illalla mikä oli päivän positiivinen asia ja ryhdyin myöskin piirtämään fiiliksen pohjalta. Tosin tähän mennessä kuvat ovat olleet hutaisuja. En jaksa keskittyä mokomiin mutta tulipahan oloa purettua paperille. Sehän sen pointti oli...
Seuraavaa viikkoa odotan kauhulla mutta enköhän saa sen pysymään kasassa. Asiat eivät ole nii hullusti etten selviäisi niistä..nyt voin ainakin todeta että itsemurha ajatus on pysynyt taka alalla, vielä ei ole oikea hetki poistua. Pojan kasvoilta ja läheisyydestä tunnen toisen tarvitsevan minua vielä pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti