maanantai 16. lokakuuta 2017

ikuisuus

Tuntui kuin olisi kulunut kuukausia. Tiesin kuitenkin, ettei se voinnut olla mahdollista.Silti jokainen tunti pimeässä vankilassa tuntui kokonaiselta elämältä.
Liikaa aikaa ajatella. Aivan lkiikaa aikaa tuntea kuinka kipu vääntää jokaista hermosolua. Aikaa ajatella kaikkea sitä minkä olen menettänyt tai menetän.
En pääse enää koskaan vapauteen. Kukaan ei pysty pakenemaan sitä tuskaa.

Ken elää, se näkee.
Tarpeetonta miettiä sellaista jolle ei voi kuitenkaan mitään. Elämä on joka tapauksessa jollain lailla epäreilua, Sellainen on maailman meno.

Miten vaikeaa onkin kuopasta nousta kohti valoa. Vastoinkäymiset tuntuvat liian suurilta. Tuskan taakka kasvaa päivä päivältä. En ole keksinyt keinoa lievittää sitä. Tämänkö kanssa sitä on elämänsä elettävänä. Tunnen olevani epäonnistunut, tein mitä tahansa. Elämäni on kaikinpuolin mallillaan. Tosin en olisi uskonut vuosi sitten olevani vakituisessa työsuhteessa ja vietän aikaa täydellä sydämmellä lapseni kanssa.
Keksin ehkä joskus missä meni vikaan.. Haluasin vain elää, nauttia elämästä mutta se tuntuu mahdottomuudelta...

lauantai 30. syyskuuta 2017

aika parantaa

Ikävä on kaipaustaa. Omalla kohdallani ikävä on tunteena raskas. Tosin myös tärkeä todiste siitä, että ikävöimäni henkilö on minulle merkityksellinen. Ikävää tunnen kun näen mielessäni mitä voisi olla, ja mikä voisi tuottaa iloa jos asiat olisivat toisin. 
Ikävä saa minut toimimaan, positiivisella ja negatiivisella tavalla. Kadun monia tekoja jotka veivät maton jalkojeni alta, päästäkseni ikäväni kohteen luokse.
Ikävä on kipeä asia mielessäni, ikävän kohde on suurimmalta osalta ajasta tavoittamattomissa. Tällöin tuntuu siltä, että olisin valmis tekemään mitä vain välttyäkseni jatkuvaa ikävän tunnetta jolle ei näy loppua. Menetyksen hyväksyminen on minulle mahdotonta.
Ikävä on kuitenki osa minua, kaikki kokemani on jättäneet jälkensä. Ikävää ei voi toisaalta kokea jos on kokenut jotain ainutlaatuista, jotain minkä muistoa ei haluasi kuitenkaan antaa pois.

Surua yritän välttää kaikin keinoin. Joskus sorrun alkoon tai muuhun itselleni haitalliseen jonka tiedostan olevan haitallista. Joskus se tuottaa sairasta mielihyvää.. Suru saa minut tuntemaan että olen heikko. Pelkään että surun hyökyaalto vyöryy ylitseni, enkä tiedä mitä siitä seuraa, en tiedä kestänkö tunnetta. Voin yrittää sulkea sen mielestäni mutta en kehostani. Suru satuttaa, sen vuoksi en halua joutua surun kanssa kasvotusten. Kestän vihan, ahdistuksen ja jännityksen tunteita mutta suru on epämielyttävä vieras joka viskaisee minut tuntemattomalle maaperälle. 
Suru on sanoinkuvailematon möykky sisällä kehossa ja aiheuttaa jatkuvaa pahaa oloa. Koen surun näyttämisen häpeällisenä, se paljastaa jotain hyvin henkilökohtaista. Sen vuoksi pitäisin sen mielelläni sisälläni.

Katkeruuden taustalla on pettymyksiä, käsittelemätöntä surua ja vihaa. Kysymyksinä jäinkö jotain vaille, tulinko hylätyksi ja pystyinkö vaikuttamaan tapahtumien kulkuun? Koen elämäni yhtenä suorituksena, aina tekemässä jotain "toisten" takia. pitäisi muistaa että elämäni on itseäni varten ja kun voin hyvin voin saavuttaa tavoitteeni ja haluamani asiat, voida tuntea kuuluvani johonkin, olla se joka haluan olla.
sanotaan usein että ihminen oppii arvostamaan hyvää elämässään vasta kun on vaarassa menettää sen -tai on jo menettänyt. 
Katkeruus on turvallinen suojakuori, jonka tehtävä on varjellakivulta ja uusilta pettymyksiltä. Kun ei koskaan mitään hyvää ajattele, ei myöskään pety. Katkerana tulee pyöritettyä samaa nauhaa kerta toisensa jälkeen, aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ajanmittaan huomasin ihmisten kaikkoavan läheltäni.

Syyllisen oman elämäni möngerryksiin löydän peiliin katsomalla. Omaa tilannettani kuvaan osa aika äitiydeksi. Äitiys on ollut yhtä surua vaikkakin siihen mahtuu paljon hyvää, sellaisia hyviä hetkiä jotka ovat minulle merkityksellisiä. Niistä muodostuu ristiriitaiset tunteet. Kaipaus on niin suuri etten tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. "Olisiko toisen parempi olla ilman minua vai olla äiti joka antaa turvan, välittää, tuo esille sen kuinka toista voikaan rakastaa"
Joudun seuraamaan sivusta toisen kasvua. En ole se joka opettaa päivittäisiä asioita, lohduttaa, jakaa tunteet ja kokemukset. En ole se joka laittaa toisen nukkumaan sanoen "Hyvää yötä, rakas" 
Tuntuu suunnattoman pahalta katsoa tätä sivusta.
Voin vain pitää tästä vähästä kiinni joka minullekkin on suotu kaikesta huolimatta. Ajatus siitä että ottaisin jotain joltain vastaan, parisuhde tai yliåäänsä "uuden" perheen rakentamien olisi väärin. "en voi ottaa toista tilalle kun ensimmäisessäkin epäonnistuin"

Nykyisessä kodissa on vain läjä leluja ja yksi pieni tyhjä sänky. Ahdistavan hiljaista, ei elämän ääniä. Joskus asiat olivat toisin, oli elämää ympärillä. Sain jakaa päiväni pienen ihmisen kanssa. Monesti sitä tulee mietittyä missä meni vikaan? mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Jotta olisi säilynyt "ehjä perhe" saman katon alla. Parisuhde ei ollut mikään onnellinen tarina loppuun asti mutta niin siinä vain kävi. Lähdettiin melkein sanattomasti eri suuntiin. Se oli parhain ratkaisu että lähdettiin erisuuntiin mutta meillä tulee aina olemaan yhteinen pieni ihminen jolla on molemmat vanhemmat jotka huolehtivat.

Itse olen rämpinyt pohjalla johon ei ole valoa näkynyt. Pahimmillaan olen halunnut päästä hengestäni. Petyin yritysteni suhteen. Luulin päässeeni pois mutta heräänkin muutaman päivän päästä teholta. sekin aiheutti ristiriitaisia tunteita, pitäisikö sitä olla onnellinen että olen tässä vai en. sosiaalitanttakin kerran totesi "ettei tähän minun sairauteeni tule mitään vakinaista tilaa".. Melko pöntösti sanottu. Minähän voin tehdä valintani niin että se tukee minun mielenterveyttäni. 
Eikä tuokaan ole sellainen asia mitä pitäisi tässä ja tänään miettiä. Asiat etenee omalla painollaan. Aina sanotaan että tämä vaatii kärsivällisyyttä mikään ei tapahdu hetkessä.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, suru ja ikävä tulevat matkassa mukana niin suurena taakkana joka vie elämältä ilon. Minulla on oma pieni ihminen jolle tulen aina olemaaan äiti, joka on minulle kaikki kaikessa, se jolle voin aidosti sanoa rakastavani tätä. Minun ilon aihe jossa olisi helpompi päästää hengestään kuin päästää irti toisesta. 

Viikon oon jo ollut samalla paidalla Vain viinitahroi ei tahraakaan ruoasta En saanut sitä alas kurkusta
Kaikki suuret rakkaustarinat kuulemma päättyy kuolemaan Ei oltu valmiita elämään niin miten voitais kuollakaan Miten voitais kuolla? Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin Maataan selät vastakkain sanota ei sanaakaan Hiljaisuudessa seisovaa ilmaa kuunnellaan Muistoissa seinien sun taulut Niis ei soi enää rakkauslaulut Ja mä en enää soi En enää soi Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin

Tuntematon haloo helsinki Nainen, sylissään pienoinen ihme, mut elämä päättyikin suureen taisteluun, jonka loppuun kahlattiin ennen aikojaan. Lapsi, mustelmat kädessä kouluun, reppu täynnä liikaa painoa, jota kotona tuntemattomaksi kutsutaan. Kehdosta hautaan tää on rämpimistä, toiset rakastavat vain elämistä, toiset heittäytyvät maahan makamaan. Maailma hei, älä anna sun valojen sammua, vaikka joskus kaiken täytyy tummua, niin seuraava sekuntimme on korvaamaton. Maailma hei, täällä pitkään on kuljettu kaatuen, joku lentäen lähtee, joku maatuen, mut edessämme on tunnettu tuntematon. Sun katse on kaukana täältä ja tiedän, et pelon päältä on mahdotonta alas kavuta, jos ei tunne täältä ketään. Me tullaan ihan eri taustoista, tunneleiden päistä ja sodan jaloista, mutta samaan paikkaan me kaikki päädytään. Maailma hei, älä anna sun valojen sammua, vaikka joskus kaiken täytyy tuntua, niin seuraava sekuntimme on korvaamaton. Maailma hei, täällä pitkään on kuljettu kaatuen, joku lentäen lähtee, joku maatuen, mut edessämme on tuntematon. Homo homini lupus est, homo homini lupus est, mä toivon että toisin sä ajattelet. On vihan takana pelko, mut pelon takana toivo, että joku ottaa vastaan kun tipahtaa. Maailma hei, älä anna sun valojen sattua, vaikka joskus kaiken täytyy tuntua, niin seuraava sekuntimme on korvaamaton. Maailma hei, täällä pitkään on kuljettu kaatuen, joku lentäen lähtee, joku maatuen, mut edessämme on tunnettu tuntematon.

lauantai 5. elokuuta 2017

epävarma, kysymyksiä

Mitä haluan?
Mitä annettavaa minulla on?
Mikä saa minut innostumaan?
Mikä tuottaa mittaamatonta iloa?
Olenko riittävä? Mitä voin tehdä paremmin ja missä voisin olla parempi?
Mikä on oikein ja mikä väärin?
Toiminko omien arvojeni mukaan?

Kysymyksiä joihin yritän keksiä vastauksia. Aina on vain negatiivisse asiat mielessä. Kuinka vaikeaa niihin onkaan löytää jotain positiivista.
Negatiiviset ajatukset ja tunteet syövät voimavarojani. Tunnen enimmäkseen häpeää, surua, epätoivoa ja koen olevani pohjalla.
En osaa kuunnella itseäni painan vain päättömänä kanana eteenpäin ja huomaan taas kuinka asiat eivät etene ja tuhlaan "aikaani", en osaa hidastaa.

Työ on se joka saa minut aamulla ylös. Sain vihdoikin työn josta pidän. Teen nykyään betoni elementtejä. Fyysistä hommaa, en olisi varmaan jaksanut kauaan olla suunnitteluassistenttina johon aikanaan valmistuin. Se olisi ollut vain koneella istumista, pidän ruumiillisesta työstä. Siivous työtkin oli mukavia mitä tein melkein viisi vuotta. En jaksa olla yhdessä paikasssa koko aikaa. Sen olen huomannut.'
Työ pitää päivän rutiinit yllä. Ilman rutiineja olin hukassa, en kyennyt tekemään oikein mitään. Olin melkein puolitoista vuotta kiinni kaikenmaan toiminta keskuksissa työttömänä ja sairaslomalla. Pääsin niistä ainakin vähän eteenpäin ja sain olla pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla ja opetella herämään taas kellon soittoon. Näitten jälkeen lähdin ammatilliselle kuntoutus kurssille ja sieltä pääsiin nykyiseen työpaikkaani jossa olen epävirallisesti ollut 8kk töissä.

Riittävyyteni liitän usein siihen, mitä muut mahtavat ajatella ja miltä se mahdollisesti näytttää toisten silmissä. Riittävyys on vertailuni ja punnitsemisen lopputulos. Paljon olen mennyt asioissa eteenpäin mutta siltikää en ole tyytyväinen. Yritän pitää mielessäni ettei kaikki ole ruusuilla tanssimista ja kolhuja tapahtuu elämässä. Niistä pääsee yli ja kaikki järjestyy vielä.
Elän enimmäkseen menneessä, ruokin pahaa oloani. Mennyt ja tuleva, niiden ajattelusta saakin useasti ahdistuksen päälle. Pelkään useasti mitä tapahtuu sillä takana on pitkä lista vaikeita asioita ja epäonnistumisia.
Addiktioista saan aikaseksi oravan pyörän. Aina keksin jonkun toisen tilalle, tosin useasti edellinen jää käsittelemättä. Haen näköjään jotain sairasta mielihyvää touhuillani. En ajattele muita. Yritän päästä hengestäni. Kerran pari olen ollut lähellä. Viimeisimmällä kerralla heräsin teholta. Olin pettynyt kun näin hoitajan. ajatus "en osaa edes hengestäni päästä".
Minulla on paljon ulkopuolisia asioita joiden vuoksi Yritän mennä elämssä eteenpäin.
Kaiken sen tuskan kanssa jota kannan sisälläni saa minut toimimaan idioottimaisesti.
 En jaksaisi joka yö mennä kyynel silmä kulmassa nukkumaan.
Elämä on kuin virta jossa voi valitä menevänsä oikealla tai vasemmalle. Virran suuntaa ei pysty muuttamaan. Virran suunnan vastustaminen väkisin vie voimat ja huomaa väsyvänsä. Tuntuu usein että minulta vaaditaan paljon (vaadin itse itseltäni), Joten yritän ja yritän ja huomaan taas pettuväni itseeni. Näyttää onnelliselta ja toivoa että jaksan sinne aidan toiselle puolle..

Pari vuotta menty eteenpäin ja sain huomata etten kykene jakamaan elämääni kuin yhdelle. Uuden perheen perustaminen tuntui kamalalta ajatukselta vaikka ei olisi ollutkaan vielä ajankohtaista.
Poika, minun elämäni ilo.
Minusta tuntuu väärältä että jakaisin jollekkin toiselle vielä itseäni kun en saanut olla yhdenkään kanssa niinkuin olisin halunnut. Olisin halunnut nähdä vierestä ja olla mukana kun toinen kasvaa ja oppii joka päivä lisää. Sainkin seurata kaukaa sivusta. Tuntuu pahalta ja tunnen epäonnistuneeni äitinä ja ihmisenä. Haaskasin elämästäni useita vuosia..
"Kun tulee äidiksi, äiti ei halua enää suoriutua vain elämästä. Äiti haluaa opettaa lapselle esimerkin kautta mitä elämä on. Äiti haluaa nauraa lapsen kanssa ja tehdä niitä tavallisia asioita jotka suoritusmaailmassa ovat muuttuneet tuottamattomuutensa vuoksi toissijaiseksi."
Minulla on usein koti täynnä muistoja mut ei ketään jonka kansssa ne jakaisin. Onneksi minulla on edes se vähäinen aika olla lapseni kanssa. Siitä otan ilon irti tapahtui mitä tapahtui pienen pojan kanssa. Yhdessä vietetyn ajan riemua. Pieniä hetkiä joissa saan olla läsnä oleva äiti.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Noidankehää ja kaaosta

Kaaoksen keskellä 

Irina

En tuntenut eilen sinua
Nyt mielessä oot ja olemassa
En edes uneksinut että vielä voisin
Näin tuntea mut samalla mua pelottaa Että mä hukun kuitenkin
Miks aina epäilen ja pelkään?
Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää
Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan Aamukahvin hiljaisuudessa juomaan
Ovia sulkemaan
En kestä ajatusta kivusta
Enkä ketään tahtois kaivata
Eilen kaikki oli selkeetä ja helppoo
Asioilla oli paikat ja järjestys
Nyt kaaoksen keskellä seison
Miks aina epäilen ja pelkään?
Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää
Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan Aamukahvin hiljaisuudessa juomaan
Ovia sulkemaan
Ajatusta se karkaa
Ei uni tuu
Nälkä mitä se on
Aika hidastuu
Mä hengitän
Sisään ulos rauhoitun
Monimutkaisen voi yksinkertaistaa Rutiinit luojan kiitos ne pelastaa
Mä hengitän mut ajatus harhautuu Järjessä roikun vielä kiinni
Pelkään miten käy jos päästän irti
Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan Tunteilta tilaa koittanut kutistaa
Nyt en mitään hallitsekaan

Tunteita joista tulee pelkoja. Peloista tulee ajatuksia. Ajatuksista tunteita. Tässä on oma noidankehäni.
"Puhu se helpottaa, haluat kuitenkin kertoa". Totta tuokin mutta miten kerrot kun ei löydä sanoja. Syyllisyys, häpeä, epätoivo, itseinho, suru, katkeruus.. negatiivisia tunteita en osaa tuoda esille. Elämässäni on jotain mitä haluan, jotain mikä saa sen tuntuvan arvokkaalta. Positiiviset tunteet on voimavarani. Muuta ei oikein ole. Teen ja teen mutta en itseni vuoksi, tämä ajatus ei muutu vaikka yritän.
Mietin mitä haluan, se päättyy ajatukseen "millään mitä teen tai sanon ei ole merkitystä, ei minun haluillani ole ollut merkitystä" tästä seuraa pettymyksiä joista syytän itseäni. Voin pitää vain kiinni siitä että olen tässä nyt ja jatkossa. Kävi miten kävi minä yritän tehdä parhaani vaikka polttaen kynttilää molemmista päistä. Pitää mielessä mihin ja kuka minua tarvitaan.
Se että sairastuin mielenterveys ongelmiin, ei kaada minua. Voin vaan valita toisin tekojani, yrittää muuttaa ne sanoiksi.