Kaaoksen keskellä
En tuntenut eilen sinua
Nyt mielessä oot ja olemassa
En edes uneksinut että vielä voisin
Näin tuntea mut samalla mua pelottaa Että mä hukun kuitenkin
Miks aina epäilen ja pelkään?
Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää
Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan Aamukahvin hiljaisuudessa juomaan
Ovia sulkemaan
En kestä ajatusta kivusta
Enkä ketään tahtois kaivata
Eilen kaikki oli selkeetä ja helppoo
Asioilla oli paikat ja järjestys
Nyt kaaoksen keskellä seison
Miks aina epäilen ja pelkään?
Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää
Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan Aamukahvin hiljaisuudessa juomaan
Ovia sulkemaan
Ajatusta se karkaa
Ei uni tuu
Nälkä mitä se on
Aika hidastuu
Mä hengitän
Sisään ulos rauhoitun
Monimutkaisen voi yksinkertaistaa Rutiinit luojan kiitos ne pelastaa
Mä hengitän mut ajatus harhautuu Järjessä roikun vielä kiinni
Pelkään miten käy jos päästän irti
Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan Tunteilta tilaa koittanut kutistaa
Nyt en mitään hallitsekaan
Tunteita joista tulee pelkoja. Peloista tulee ajatuksia. Ajatuksista tunteita. Tässä on oma noidankehäni.
"Puhu se helpottaa, haluat kuitenkin kertoa". Totta tuokin mutta miten kerrot kun ei löydä sanoja. Syyllisyys, häpeä, epätoivo, itseinho, suru, katkeruus.. negatiivisia tunteita en osaa tuoda esille. Elämässäni on jotain mitä haluan, jotain mikä saa sen tuntuvan arvokkaalta. Positiiviset tunteet on voimavarani. Muuta ei oikein ole. Teen ja teen mutta en itseni vuoksi, tämä ajatus ei muutu vaikka yritän.
Mietin mitä haluan, se päättyy ajatukseen "millään mitä teen tai sanon ei ole merkitystä, ei minun haluillani ole ollut merkitystä" tästä seuraa pettymyksiä joista syytän itseäni. Voin pitää vain kiinni siitä että olen tässä nyt ja jatkossa. Kävi miten kävi minä yritän tehdä parhaani vaikka polttaen kynttilää molemmista päistä. Pitää mielessä mihin ja kuka minua tarvitaan.
Se että sairastuin mielenterveys ongelmiin, ei kaada minua. Voin vaan valita toisin tekojani, yrittää muuttaa ne sanoiksi.
