aika parantaa

Ikävä on kaipaustaa. Omalla kohdallani ikävä on tunteena raskas. Tosin myös tärkeä todiste siitä, että ikävöimäni henkilö on minulle merkityksellinen. Ikävää tunnen kun näen mielessäni mitä voisi olla, ja mikä voisi tuottaa iloa jos asiat olisivat toisin. 

Ikävä saa minut toimimaan, positiivisella ja negatiivisella tavalla. Kadun monia tekoja jotka veivät maton jalkojeni alta, päästäkseni ikäväni kohteen luokse.

Ikävä on kipeä asia mielessäni, ikävän kohde on suurimmalta osalta ajasta tavoittamattomissa. Tällöin tuntuu siltä, että olisin valmis tekemään mitä vain välttyäkseni jatkuvaa ikävän tunnetta jolle ei näy loppua. Menetyksen hyväksyminen on minulle mahdotonta.

Ikävä on kuitenki osa minua, kaikki kokemani on jättäneet jälkensä. Ikävää ei voi toisaalta kokea jos on kokenut jotain ainutlaatuista, jotain minkä muistoa ei haluasi kuitenkaan antaa pois.

Surua yritän välttää kaikin keinoin. Joskus sorrun alkoon tai muuhun itselleni haitalliseen jonka tiedostan olevan haitallista. Joskus se tuottaa sairasta mielihyvää.. Suru saa minut tuntemaan että olen heikko. Pelkään että surun hyökyaalto vyöryy ylitseni, enkä tiedä mitä siitä seuraa, en tiedä kestänkö tunnetta. Voin yrittää sulkea sen mielestäni mutta en kehostani. Suru satuttaa, sen vuoksi en halua joutua surun kanssa kasvotusten. Kestän vihan, ahdistuksen ja jännityksen tunteita mutta suru on epämielyttävä vieras joka viskaisee minut tuntemattomalle maaperälle. 

Suru on sanoinkuvailematon möykky sisällä kehossa ja aiheuttaa jatkuvaa pahaa oloa. Koen surun näyttämisen häpeällisenä, se paljastaa jotain hyvin henkilökohtaista. Sen vuoksi pitäisin sen mielelläni sisälläni.

Katkeruuden taustalla on pettymyksiä, käsittelemätöntä surua ja vihaa. Kysymyksinä jäinkö jotain vaille, tulinko hylätyksi ja pystyinkö vaikuttamaan tapahtumien kulkuun? Koen elämäni yhtenä suorituksena, aina tekemässä jotain "toisten" takia. pitäisi muistaa että elämäni on itseäni varten ja kun voin hyvin voin saavuttaa tavoitteeni ja haluamani asiat, voida tuntea kuuluvani johonkin, olla se joka haluan olla.

sanotaan usein että ihminen oppii arvostamaan hyvää elämässään vasta kun on vaarassa menettää sen -tai on jo menettänyt. 

Katkeruus on turvallinen suojakuori, jonka tehtävä on varjellakivulta ja uusilta pettymyksiltä. Kun ei koskaan mitään hyvää ajattele, ei myöskään pety. Katkerana tulee pyöritettyä samaa nauhaa kerta toisensa jälkeen, aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ajanmittaan huomasin ihmisten kaikkoavan läheltäni.

Syyllisen oman elämäni möngerryksiin löydän peiliin katsomalla. Omaa tilannettani kuvaan osa aika äitiydeksi. Äitiys on ollut yhtä surua vaikkakin siihen mahtuu paljon hyvää, sellaisia hyviä hetkiä jotka ovat minulle merkityksellisiä. Niistä muodostuu ristiriitaiset tunteet. Kaipaus on niin suuri etten tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. "Olisiko toisen parempi olla ilman minua vai olla äiti joka antaa turvan, välittää, tuo esille sen kuinka toista voikaan rakastaa"

Joudun seuraamaan sivusta toisen kasvua. En ole se joka opettaa päivittäisiä asioita, lohduttaa, jakaa tunteet ja kokemukset. En ole se joka laittaa toisen nukkumaan sanoen "Hyvää yötä, rakas" 

Tuntuu suunnattoman pahalta katsoa tätä sivusta.

Voin vain pitää tästä vähästä kiinni joka minullekkin on suotu kaikesta huolimatta. Ajatus siitä että ottaisin jotain joltain vastaan, parisuhde tai yliåäänsä "uuden" perheen rakentamien olisi väärin. "en voi ottaa toista tilalle kun ensimmäisessäkin epäonnistuin"

Nykyisessä kodissa on vain läjä leluja ja yksi pieni tyhjä sänky. Ahdistavan hiljaista, ei elämän ääniä. Joskus asiat olivat toisin, oli elämää ympärillä. Sain jakaa päiväni pienen ihmisen kanssa. Monesti sitä tulee mietittyä missä meni vikaan? mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Jotta olisi säilynyt "ehjä perhe" saman katon alla. Parisuhde ei ollut mikään onnellinen tarina loppuun asti mutta niin siinä vain kävi. Lähdettiin melkein sanattomasti eri suuntiin. Se oli parhain ratkaisu että lähdettiin erisuuntiin mutta meillä tulee aina olemaan yhteinen pieni ihminen jolla on molemmat vanhemmat jotka huolehtivat.

Itse olen rämpinyt pohjalla johon ei ole valoa näkynyt. Pahimmillaan olen halunnut päästä hengestäni. Petyin yritysteni suhteen. Luulin päässeeni pois mutta heräänkin muutaman päivän päästä teholta. sekin aiheutti ristiriitaisia tunteita, pitäisikö sitä olla onnellinen että olen tässä vai en. sosiaalitanttakin kerran totesi "ettei tähän minun sairauteeni tule mitään vakinaista tilaa".. Melko pöntösti sanottu. Minähän voin tehdä valintani niin että se tukee minun mielenterveyttäni. 

Eikä tuokaan ole sellainen asia mitä pitäisi tässä ja tänään miettiä. Asiat etenee omalla painollaan. Aina sanotaan että tämä vaatii kärsivällisyyttä mikään ei tapahdu hetkessä.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, suru ja ikävä tulevat matkassa mukana niin suurena taakkana joka vie elämältä ilon. Minulla on oma pieni ihminen jolle tulen aina olemaaan äiti, joka on minulle kaikki kaikessa, se jolle voin aidosti sanoa rakastavani tätä. Minun ilon aihe jossa olisi helpompi päästää hengestään kuin päästää irti toisesta. 

 Kaikki mitä rakastin by leo

Viikon oon jo ollut samalla paidalla Vain viinitahroi ei tahraakaan ruoasta En saanut sitä alas kurkusta

Kaikki suuret rakkaustarinat kuulemma päättyy kuolemaan Ei oltu valmiita elämään niin miten voitais kuollakaan Miten voitais kuolla? Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin Maataan selät vastakkain sanota ei sanaakaan Hiljaisuudessa seisovaa ilmaa kuunnellaan Muistoissa seinien sun taulut Niis ei soi enää rakkauslaulut Ja mä en enää soi En enää soi Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin Jos sinä olet valo niin loista minun sisääni Jos sinä olet vapaus niin vapauta minutkin Jos sinä olet avaruus niin laajene minuun Jos sinä olet sadetin kastele kuoleva kukka Haluan sen takaisin kaiken mitä rakastin

Tuntematon haloo helsinki Nainen, sylissään pienoinen ihme, mut elämä päättyikin suureen taisteluun, jonka loppuun kahlattiin ennen aikojaan. Lapsi, mustelmat kädessä kouluun, reppu täynnä liikaa painoa, jota kotona tuntemattomaksi kutsutaan. Kehdosta hautaan tää on rämpimistä, toiset rakastavat vain elämistä, toiset heittäytyvät maahan makamaan. Maailma hei, älä anna sun valojen sammua, vaikka joskus kaiken täytyy tummua, niin seuraava sekuntimme on korvaamaton. Maailma hei, täällä pitkään on kuljettu kaatuen, joku lentäen lähtee, joku maatuen, mut edessämme on tunnettu tuntematon. Sun katse on kaukana täältä ja tiedän, et pelon päältä on mahdotonta alas kavuta, jos ei tunne täältä ketään. Me tullaan ihan eri taustoista, tunneleiden päistä ja sodan jaloista, mutta samaan paikkaan me kaikki päädytään. Maailma hei, älä anna sun valojen sammua, vaikka joskus kaiken täytyy tuntua, niin seuraava sekuntimme on korvaamaton. Maailma hei, täällä pitkään on kuljettu kaatuen, joku lentäen lähtee, joku maatuen, mut edessämme on tuntematon. Homo homini lupus est, homo homini lupus est, mä toivon että toisin sä ajattelet. On vihan takana pelko, mut pelon takana toivo, että joku ottaa vastaan kun tipahtaa. Maailma hei, älä anna sun valojen sattua, vaikka joskus kaiken täytyy tuntua, niin seuraava sekuntimme on korvaamaton. Maailma hei, täällä pitkään on kuljettu kaatuen, joku lentäen lähtee, joku maatuen, mut edessämme on tunnettu tuntematon.