Tuntui kuin olisi kulunut kuukausia. Tiesin kuitenkin, ettei se voinnut olla mahdollista.Silti jokainen tunti pimeässä vankilassa tuntui kokonaiselta elämältä.
Liikaa aikaa ajatella. Aivan lkiikaa aikaa tuntea kuinka kipu vääntää jokaista hermosolua. Aikaa ajatella kaikkea sitä minkä olen menettänyt tai menetän.
En pääse enää koskaan vapauteen. Kukaan ei pysty pakenemaan sitä tuskaa.
Ken elää, se näkee.
Tarpeetonta miettiä sellaista jolle ei voi kuitenkaan mitään. Elämä on joka tapauksessa jollain lailla epäreilua, Sellainen on maailman meno.
Miten vaikeaa onkin kuopasta nousta kohti valoa. Vastoinkäymiset tuntuvat liian suurilta. Tuskan taakka kasvaa päivä päivältä. En ole keksinyt keinoa lievittää sitä. Tämänkö kanssa sitä on elämänsä elettävänä. Tunnen olevani epäonnistunut, tein mitä tahansa. Elämäni on kaikinpuolin mallillaan. Tosin en olisi uskonut vuosi sitten olevani vakituisessa työsuhteessa ja vietän aikaa täydellä sydämmellä lapseni kanssa.
Keksin ehkä joskus missä meni vikaan.. Haluasin vain elää, nauttia elämästä mutta se tuntuu mahdottomuudelta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti