Taas klassinen sana "pitäisi"tulee esille kun ajatus lähtee irti päästämiseen ja eteinpäin jatkamiseen. Tiedostan itsekkin että olen aivan jumissa. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tosin tällä hetkellä minulla ei ole resursseja edes miettiä varsinkin lääkkeettömiä keinoja. Ahdistaa ja levottomuus iskee, kokeillut useammin "vanhoja" keinoja. Lähe ulos, tee jotain "mielekästä" mutta näistä ei ole hirmuisesti ollut tässä apua kun en pysty edes rauhoittumaan. Kaikki voimat menee siihen että pysyisin edes kasassa, eikä "muurini" murru. En uskalla, en tiedä uskallanko vieläkään ottaa vastaan sitä mitä siitä seuraa. Moni totee et itku auttaa mutta pelkään että se vie lopunkin pohjan. onneksi vielä löytyy ihmisiä jotka jaksavat tukea vaikka minä yritän päästä ihmisistä eroon.
Nyt pitäisi yrittää päästä jaloilleen. En tiedä mitä haluan enää, onko millään kuitenkaan merkitystä. Pitäisi luottaa itseensä, rakentaa uusi minä suhde.
Ainut mistä voin nyt aloittaa on saada alko ongelma takaisin kuriin, sen myötä saada toimintakyky takaisin. Omat haaveet ja unelmat on tuottanut vain tuskaa, löytyykö niihin vielä jotain jolla elämän ilon saisi palautettua??
Merkkejä siitä että on jumissa löytyy oman pään sisältä.
Ajatus harhailee enemmän muistoissa kuin nykyhetkessä.
Huomaan olevani mestari vellomaan menneessä. varsinkin niissä negatiivisissa tapahtumissa ja tunteissa. Huomaan välillä ohjaavani ajatukset niihin inhottavimpiin ajatuksiin. Jotta muistan sen mikä "särki" sydämmen. Toisaalta tästä muistan sen kuinka ikävä tuo esille sen kuinka jostain voi välittää. Menneessä on paljon perseelleen menneitä tapahtumia joista on helppo syyttää itseään. Lietsoa itse inhoa.
Tilanne aiheuttaa enemmän kipua kuin iloa
Tämän hetkinen tilanteeni ei aiheuta kuin surua. Ilon aiheet ovat vähissä. Jumitan neljän seinän sisällä suljetulla osastolla. Tosin kerrankin vapaa ehtoisesssa "hoidossa". Ovien ulkopuolella koen kaiken paskan kaatuvan niskaan, olen yksin siellä itseni kanssa. En kykene olemaan itseni kanssa, yritinpä tehdä mitä tahansa, löydän itseni hetken päästä alkosta. En voi kuin todeta että surun määrä on liian suuri käsiteltäväksi.
Odotat, toivot ja anot, että ihminen, paikka tai tilanne muuttuisi
Tämä ajoi minut taas burn outin partaalle. Luulin tehneeni kaiken "oikein" jotta asiat olisivat muuttuneet. Tästä seurasi pinttynyt ajatus, että sama se mitä teen en pääse haluamaani ja asiat muuttuisivat. Itseäni muutin ja uhrasin itseni toiselle. Luovutin lopulta.
Omahyväisyys, tylsistynyt ja harmistunut
Loppujen lopuksi ajattelen vain itseäni. En ajattele omieni tekojen vaikutusta muihin. Yritin hakea "äksöniä" niin huonoilla ja hyvilläkin tekemisillä. Adrealiini ei enää virtaa samalla tavalla kuin ennen. Nykyään olen harmissani että joudun oikeasti kohtaamaan elämän ongelmineen. Olisin halunnut vain kuolla. Päästä helpolla mutta aina matkassa on kulkenu "enkeli". Kaippa se on oikeasti "ryhdistäydyttävä"
Kuvio ei muutu, vaikka yritin korjata sitä
Taas se klassikko YRITTÄÄ sana tulee esille. En ehkä tehnyt kaikkeani mutta niin paljon ettei minulla ole enää "yksin" resursseja. Ajatus siitä että kyllä elämä hymyilee" ei ole toiminut aikoihin. Kaiken näköstä kokeillu, harrastuksia lisäämällä, ottamalla omaa aikaa mm kirjan ja kahvi kupin parissa. Toimihan minun yrittäminen pääsin paljon elämssä eteenpäin, sain kokea paljonkin elämän iloa mutta kuviot eivät muuttuneet. Ajatus pysyy samana. Kuolema.
Tuntuu, että kukaan ei kunniota eikä kuuntele. Tunnen oloni yksinäiseksi.
Olen enneminkin oppinut aikoinaan ettei puhuminen ole vaihtoehto. Se tuo TUNTEET pintaan. niitä en osaa käsitellä. Toisaalta olen yrittänyt muuriani murtaa. Kyllä sanoilla on merkitystä mutta minunkin tilanteessani olen vain saannut kuulla "ota ihtees niskasta kii, olet liian ankara itsellesi, puheesi saa mutki surulliseks, ei mekään enää tiedetä miten sua voisi auttaa.." Viimesimmän kommentin kohdalla tuli ajatus siitä että olisikin "sydän suruihin" jotain mikä voisi auttaa. Siihen ei oikein ulkopuolinen pysty, toisaalta en minäkään. Ajauduin yksinäiseksi jo useampi vuosi sitten. Mikään ei oikein sitä tyhjiöö täytä.
Tilanne estää minua muuttumasta ja olemasta oma itseni
Tässä astuu addiktio kuvaan. Alkoholiriippuvuus.
Jäin odottamaan ja toivomaan, että asiat kääntyisivät parempaan päin.
Luulin, että niin olisi ajan kanssa käynnyt. miten paljon se vaatiikaan aikaa.. En tiedä menetin uskon sen suhteen.. Vuosi, kaksi vaan vierähti eteenpäin ja tietyt asiat eivät vaan kääntyneet parempaan..
Itken enemmän kuin nauran ja rakastan
Tunsin itseni uupuneeksi emotionaalisesti, henkisesti ja fyysisesti
Elämältä katosi merkitys ajan saatossa..
Olen menettänyt intohimoni ja hilpeyteni
Intohimo mm kokkailun ja piirtämisen suhteen vain katosi. Ennen saatoin käyttää näihin tunteja, nyt on vain kesken eräisiä töitä ja ruoka jää ennemmin syömättä. Ei vain löydy sitä kipinää enää.. Hilpeys tulee roolin myötä. Enää on harvoja hetkiä joissa tunnen aidosti onnea ja iloa. Nauran aidosti sydämmen pohjasta.
Ydinuskomukseni ja arvoni muuttuivat ja uhrasin sen, mitä oikeasti olen.
Tuppaan puhumaan imperfektissä, onko minulla enää mitään mihin uskon? En tiedä kaikki on vain yhtä "usvaa".
En pidä enää hauskaa
Pelkään, että tämä on parasta, mitä tulen saamaan.
Tämän myötä tyydyin vähään, luovuin omista unelmista. En Ajattele enää että minullakin olisi jotain arvoa...
PIILOTTAAKSENI KIVUN, PAKONTAN ITSENI HYMYILEMÄÄN
Tunnen sisimmässäni, että pidän kiinni sellaisesta, josta tulisi päästää irti
Uskoin parempaan elämään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti